2.1 Tutkimuksen kohderyhmä ja lähestymistapa vammaisuuteen

Tutkimuksen väljästi määriteltynä kohderyhmänä ovat liikunta- ja näkövammaiset nuoret, huonokuuloiset ja kuurot nuoret sekä erilaiset oppijat. ”Vammaisuus” ei ole yksiselitteinen käsite, eikä sen sisältöä ole tutkimuksessa pyritty määrittelemään tarkasti, esimerkiksi lääketieteellisten diagnooseihin perustuen. Enemmän painotetaan nuorten omia kokemuksia; haastateltavia etsittäessä päätös kohderyhmään kuulumisesta jäi viime kädessä nuorelle itselleen. Toisaalta vammaisuus nähdään tutkimuksessa sosiaalisesti määrittyvänä ilmiönä. Vammaisuuden käsitteestä keskusteltiin myös haastateltavien kanssa ja tältä pohjalta päädyttiin mm. käyttämään käsiteparia ”vammaiset ja kuurot” (ks. tarkemmin edempänä) sekä puhumaan erikseen erilaisista oppijoista.

"Erilainen oppija" tarkoittaa tässä tutkimuksessa henkilöä, jolla on jonkinasteisia oppimisvaikeuksia (ks. www.erilaistenoppijoidenliitto.fi). Oppimisvaikeuksia ei yleensä mielletä vammaksi, eivätkä erilaiset oppijat useinkaan määrittele itseään vammaisiksi henkilöiksi. Koska monet opintojen esteettömyyteen liittyvät kysymykset, kuten yksilöllisten opetusjärjestelyjen saaminen sekä asenteellinen esteettömyys (ks. tarkemmin luku 5.4) koskettavat myös erilaisia oppijoita, heitä ei ole rajattu pois tutkimuksen kohderyhmästä. Erilaisten oppijoiden kokemukset valottavat osaltaan esteettömyysasioiden laajuutta; tutkimuksen pääpaino on kuitenkin vammaisten ja kuurojen nuorten kokemuksissa ja heitä on myös enemmistö haastateltavista.

Teppo Kröger (2002) on erotellut vammaistutkimukselle kolme perusnäkökulmaa: akateemisen, professionaalisen ja kokemuksellisen. Akateemiseen näkökulmaan perustuva tutkimus ja sen orientaatio nousevat yliopistollisen tutkimuksen sisältä; siinä vammaisuus nähdään yhtenä tutkittavana ilmiönä muiden joukossa. Professionaalisesti orientoituneen tutkimuksen tavoitteena on rakentaa tutkimuksen avulla tieteellinen tietoperusta ammatilliselle toiminnalle ja tutkimustulosten hyödynnettävyys on siten keskeisintä. Kokemuksellisen tutkimuksen päämääränä on nostaa tutkimuksen avulla esiin vaiennettujen tai hiljaiseksi jääneiden ryhmien kokemukset. Tämä tutkimus edustaa sikäli kokemuksellista näkökulmaa, että tavoitteena on saada vammaisten nuorten oma ääni kuuluviin sekä tarkastella koulutusta ja työllistymistä heidän yksilöllisistä näkökulmistaan käsin.

Vammaisuus on monimutkainen ja -ulotteinen ilmiö, johon olemassa useita näkökulmia ja selitysmalleja. Varhaisin tapa tarkastella vammaisuutta on ollut ns. hyväntekeväisyysmalli, jossa vammaiset nähdään omin voimin elämään kykenemättöminä ja säälin ja avun kohteina. Lääketieteellinen tai medikalisoiva selitysmalli määrittelee vammaisuuden toimintavajeiden kautta ja keskittyy vammaispolitiikassa kuntoutukseen. Tunnetuin esimerkki lääketieteellisestä mallista on Kansainvälisen Terveysjärjestön (WHO) vuonna 1980 julkaisema vammojen ja sairauksien luokitusjärjestelmä (ICIDH). Lääketieteellinen malli ja hyväntekeväisyysmalli edustavat yksilöllistä lähestymistapaa, jossa vammaisuutta tarkastellaan henkilökohtaisena, toimintaa rajoittavana vajavuutena. Vammaisuuden ongelma paikantuu yksilöön ja sen ratkaisuna nähdään yksilöön kohdistuvat toimenpiteet. (Vehmas 2005.)

Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa näkökulma yksilöllistämiseen on kriittinen. Brittiläisen yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen piirissä 1970–1980-luvuilla syntyneen yhteiskunnallisen mallin mukaan vammaisuus on ennen kaikkea sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen ilmiö, ei yksilöllinen tai lääketieteellinen. Vammaisuus muuttuu ongelmaksi vasta siihen liittyvä diskriminaation, sorron ja syrjäyttämisen johdosta, ei niinkään sen aiheuttaman yksilöllisen vajavuuden takia. Yhteiskunnalliseen malliin perustuvassa tutkimuksessa kiinnostus kohdistuu siihen, kuinka yhteiskunnassa kohdellaan vammaisia ihmisiä, sekä toisaalta niihin taloudellisiin ja institutionaalisiin käytäntöihin, jotka itsessään tuottavat vammaisuutta ja ulossulkevat ja syrjäyttävät vammaisia ihmisiä. (Oliver 1996; Järvikoski ym. 1999, 105–108; Reinikainen 2007, 32–33.) Yhteiskunnallinen malli keskittyy myös vammaisuuden kokemiseen ottaen huomioon laajan joukon sosiaalisia ja aineellisia tekijöitä, kuten perheolosuhteet, taloudellisen tilanteen, koulutuksen, työllisyyden, asumisen, liikkumisen ja rakennetun ympäristön. (Barnes 1999, 31.)

Rioux (1997) erottaa vammaisuuden lähestymistavoista neljä eri näkökulmaa. Kaksi niistä korostaa yksilön patologiaa, eli ne ovat yksilöllisen mallin mukaisia. Kaksi muuta näkökulmaa perustuvat yhteisölliseen eli sosiaaliseen lähestymistapaan, jossa huomio kohdistuu yhteisön patologiaan. Yksilöpatologista lähestymistapaa edustavat biomedikaalinen ja toiminnallinen näkökulma. Niissä vammaisten ihmisten ongelmien ratkaisuiksi nähdään lääketiede ja kuntoutus.

Vammaisuuden yhteiskunnallinen eli yhteisöpatologinen lähestymistapa voidaan jakaa ympäristölliseen näkökulmaan ja ihmisoikeusnäkökulmaan. Ympäristöllinen näkökulma painottaa fyysisen ja teknisen ympäristön sekä palvelujärjestelmän merkitystä vammaisten ihmisten selviytymisessä. Tällöin vammaisten ihmisten toiminta- ja osallistumismahdollisuuksia pyritään lisäämään kehittämällä elinympäristöä. Ihmisoikeusnäkökulma korostaa yhteisön sosiaalisten rakenteiden merkitystä vammaisten ihmisten ongelmien syntymisessä. Huomiota ei kiinnitetä niinkään välittömään fyysiseen ympäristöön, vaan kaiken takana olevaan yhteisöön ja sen tapaan kohdella vammaisia yksilöitä. Ihmisoikeusnäkökulmasta yhteisön vastuulla on poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien turvaaminen. (Rioux 1997, ref. Ikonen 2000, 124–126 ja Pääkkölä 2004, 9–11.)

Vammaisen ihmisen selviytymistä ja kuntoutumista tarkastellaan yleensä yksilöllisen toimintakyvyn ja elämänhallinnan näkökulmasta. Mahdollisuuksia ja esteitä selviytymiselle luovat kuitenkin pääasiassa läheiset ihmiset, kulttuuri ja yhteiskunta. (Somerkivi 2000.) Vammaiset ja kuurot nuoret rakentavat elämäänsä ja koulutuspolkujaan vaihtelevista lähtökohdista käsin, erilaisissa ympäristöissä ja erilaisten aineellisten ja sosiaalisten resurssien tukemana. Tämän lähtökohdan pohjalta yhteiskunnallisen mallin mukainen lähestymistapa vammaisuuteen on tarkoituksenmukainen.

Yhteiskunnallista mallia sovellettaessa on myös huomioitava siihen kohdistuva kritiikki. Mallia on kritisoitu vammaisten ihmisten välisten eroavaisuuksien, yksilöllisten kokemusten ja käsitysten sivuuttamisesta. Esimerkiksi sen, etteivät kaikki vammaiset ihmiset koe olevansa yhteiskunnan sortamia, on katsottu jääneen huomiotta. Lisäksi yhteiskunnallisen mallin on katsottu sivuuttavan kulttuurien ja diskurssien roolin vammaisuuden ja siihen liittyvän sorron tuottamisessa ja uusintamisessa. (Vehmas 2005, 143–145; Reinikainen 2007, 34–35.)

Tässä tutkimuksessa pyritään kokemuksellisen lähestymistavan mukaisesti nostamaan esiin nimenomaan yksilöllisiä kokemuksia ja käsityksiä. Lähtökohdaksi ei esimerkiksi oteta oletusta, että vammaisten tai kuurojen nuorten mahdolliset katkokset koulutuspoluilla johtuvat syrjinnästä tai että tietyt esteet aina hankaloittavat opiskelua henkilöstä ja tilanteesta riippumatta. Kokemuksellisen näkökulman ja yhteiskunnalliseen mallin yhteensovittaminen merkitsee sitä, että koulutuspolkuja sekä niihin liittyvää osallisuutta tarkastellaan kokemuslähtöisesti, yhteiskunnan sekä sen rakenteiden ja instituutioiden kontekstissa.

Raportissa on käytetty käsiteparia ”vammaiset ja kuurot”. Kuurot ihmiset itse eivät välttämättä koe olevansa vammaisia, vaan katsovat kuuluvansa omaan kieli- ja kulttuuriryhmään. Sosiokulttuurinen lähestymistapa kuurouteen on lähellä vammaisuuden yhteiskunnallista mallia siinä mielessä, että se määrittelee kuurot vähemmistöryhmäksi ja eroaa lääketieteellisestä, kuulovammaisuutta korostavasta perinteestä. (esim. Lehtomäki 2005, 18–19.) Sosiokulttuurinen näkökulma vastaa tutkimuksessa haastateltujen kuurojen nuorten näkemyksiä paremmin kuin lääketieteellinen määrittely tai puhuminen pelkästään vammaisista nuorista.

Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa korostetaan että yhteiskunnan tulee muuttua, ei vammaisten ihmisten. Tämä muutos tapahtuu osana vammaisten henkilöiden valtaistumista. (Oliver 1996, 35.) Valtaistuminen eli empowerment viittaa prosessiin, jossa henkilön tai ryhmän mahdollisuudet vaikuttaa elämäntilanteen kannalta merkittäviin henkilökohtaisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin voimiin vahvistuvat tai tämän prosessin lopputulokseen. Prosessissa vallan puute ja avuttomuus vähenevät. Zimmermanin ja Warschauskyn mukaan valtaistuminen merkitsee mahdollisuutta omien asioiden ajamiseen, kriittistä tietoisuutta arkielämän hallintaa tukevista tai estävistä tekijöistä ja mahdollisuutta osallistua asioita koskevaan päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Yksilötasolla, organisaatiotasolla ja yhteisö- tai yhteiskuntatasolla on erotettavissa erilaisia valtaistumisen mekanismeja. Valtaistumista voidaan myös tarkastella erikseen sisäisten ja ulkoisten edellytysten kautta. Yksilötasolla sisäiset edellytykset ovat jo edelläkin kuvattuja pystyvyyden ja osallistumisen mahdollisuuksien lisääntymistä, sosiaalisen ja poliittisen kontekstin kriittistä ymmärtämistä sekä sosiaalista tukea. Ulkoisilla edellytyksillä puolestaan tarkoitetaan taloudellista turvallisuutta, toiminnan mahdollistavia olosuhteita ja puitteita arkielämän hallinnalle. Yhteiskunnan tasolla valtaistumisen ulkoisia puitteita ovat lainsäädäntö ja erilaiset fyysiset ja sosiaaliset rakenteet ja sisäisiä puitteita puolestaan julkisessa toiminnassa välittyvät arvot ja asenteet. (Järvikoski ym. 1999, 109–118.)

Seuraavaksi: 2.2 Vammaisten ihmisten koulutus

Edellinen: 1. Johdanto