6. Näkökulmia työllistymiseen

Työtä ja tavoitteellista toimintaa on pidetty ihmisen hyvinvoinnin ja sosiaalisen integraation kannalta tärkeänä tekijänä, ja vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa työllistyminen nähdään vammaisten ihmisten yhteiskunnallisen tasa-arvon toteutumisen kulmakivenä. Kuitenkin työttömyys vammaisten ihmisten ja erityisesti naisten keskuudessa on perinteisesti ollut yleistä. Tarjolla olevat työt ovat usein olleet huonosti palkattuja ja vähäistä ammattitaitoa vaativia. Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa vammaisten ihmisten osallistuminen ansiotyöhön on vähäistä siitä huolimatta, että vammaisten selviytymistä ja työllistymisen edellytyksiä kehittävä tukitoiminta on laajentunut ja vammaisten osallistuminen työhön on monella forumilla ajankohtainen asia. Vammaisten ihmisten keskuudessa on runsaasti käyttämätöntä työvoimareserviä, vaikka suhteellisten halpojen ratkaisujen kuten teknisten apuvälineiden ja esteettömän työympäristön avulla useat vammaiset ihmiset pystyisivät hyvin työskentelemään.

(Järvikoski ym. 1999, 118; Vehmas 2005, 129; Linnakangas ym. 2006, 9; Holm & Hopponen 2007, 37.) Työllistymisen esteet ovat usein fyysisiä, mutta ne voivat olla myös asenteellisia ja rakenteellisia. Suomessa vammaiset ihmiset on perinteisesti mielletty suojatyöpaikoissa työskenteleviksi tai eläkeläisiksi, joten ajatus vammaisista ihmisistä avoimilla työmarkkinoilla on edelleen tuore. (Ikonen 2000, 135–137; vrt. Barnes ym. 1999, 112–114.)

Tässä analyysiluvussa tarkastellaan lyhyesti haastateltujen vammaisten ja kuurojen nuorten näkemyksiä ja kokemuksia työelämästä ja sen esteettömyydestä. Työelämän suhteen haastateltujen tilanteet ovat heterogeenisia. Nuorimmat ovat vasta lukion loppusuoralla, heidän työkokemuksensa on vähäistä ja tulevaisuudensuunnitelmissa opiskelu on keskeisimmällä sijalla. Vanhemmilla haastatelluilla on takanaan enemmän kokemusta niin työnhausta, työelämästä kuin työllistymisvaikeuksistakin. Työelämässä haastatelluista on päätoimisesti kahdeksan, joista viisi työskentelee vammaisjärjestössä, yksi julkisella sektorilla, yksi yksityisessä yrityksessä ja yksi työllistyy omassa yrityksessään. Opiskelijoista osa työskentelee opiskelujen ohella tai heillä on työkokemusta opiskelua edeltävältä ajalta.

Kuten muillakin työnhakijoilla, sukulais- ja ystävyyssuhteista on tyypillisesti ollut hyötyä työnhaussa niille haastatelluille, joilla on jo kokemusta työelämästä. Osalle on tarjoutunut työelämäkontakteja järjestöjen ja vapaaehtoistöiden kautta. Jotkut kokevat vamman rajoittaneen työnhakua, varsinkin silloin kun työtä on haettu kesäksi tai opintojen ohelle. Monet opiskelijoille tyypilliset väliaikaiset työt kuten vaikkapa postin jakaminen tai myyntityö ovatkin luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ole helppo soveltaa kaikille työnhakijoille sopiviksi. Siksi vammaisen tai kuuron opiskelijan voi olla tavallista vaikeampaa kartuttaa edes suorittavan tason työkokemusta jo opintojen aikana. Sen sijaan ammatti- ja ammattikorkeakouluopintoihin liittyvät työharjoittelut ovat pääosin järjestyneet hyvin, ja joillekin on syntynyt harjoittelupaikkaan myöhemmin työsuhde.

Haastateltujen arviot omista työllistymismahdollisuuksista valmistumisen jälkeen hahmottuvat kahteen suuntaan. Enemmistö suhtautuu optimistisesti: he uskovat työllistyvänsä koulutuksensa ja oman aktiivisuutensa ansiosta, vaikka kertovatkin tiedostavansa työnhaun mahdolliset rajoitteet. Työllistymisestään epävarmempia haastateltuja puolestaan askarruttavat toisaalta esteettömyyskysymykset, erityisesti asenteisiin liittyvät, toisaalta yleisemmät asiat kuten oma vähäinen työkokemus tai asuinalueen ja/tai koulutusalan heikko työllisyystilanne.

Kyllähän se jos ajatellaan, että korkeakoulututkinto kuitenkin, niin se antaa jo tiettyjä valmiuksia paremmin kun joku perustutkinto. Et on sitten enemmän apikkoja, mihin voi ees yrittää päästä ja sitten se, että tavallaan on nähny sitä opiskelun kauttakin, että mitä se voi olla esimerkiks jossakin järjestössä tää (työ) että mitä kaikkea siihen kuuluu. Et kyllä mä positiivisella mielellä oon. Ainakin yrittämässä töihin, että ei oo sillä lailla mitään estettä, että ainakaan huonontais mahdollisuuksia.

(ammattikorkeakouluopiskelija)

Tänään just tossa, kun käytiin kaverin kanssa syömässä niin sanoin, että mulla on ihan sellanen olo, että mä saan töitä sit, jos kukaan muu ei hae sitä paikkaa. Tai kukaan muu pätevä ei hae sitä paikkaa.  Et jotenki tällä hetkellä ei vielä usko siihen, että jos työnantajalla on valittavissaan ensinnäkin kokeneempi ja jos ajatellaan, että koulutus ois sama, ni jos on joku kokeneempi, ni mä uskon, että hän valitsee sen. Viimeistään sit siinä vaiheessa, jos hänen pitää valita näkevän ja näkövammasen väliltä, niin hän valitsee kyllä tosennäkösemmin sen näkevän, koska se on niin jotenkin, että kenellä on rohkeutta tehdä semmonen päätös, että minäpä tästä nyt kokeilen. (...)

(yliopisto-opiskelija)

Kuitenkin myös epävarmuutta tuntevat haastatellut ovat koulutusoptimistisia: koulutusta pidetään yleisesti merkittävänä ja sen uskotaan parantavan omaa työmarkkina-asemaa. Koulutusoptimismi kuvastuu myös niiden haastateltujen puheessa, joille varsinainen työelämään siirtyminen on ajankohtaista vasta useamman vuoden kuluttua eivätkä koulutuksen antamat valmiudet välttämättä vielä ole kovin pitkälle kehittyneet. Työelämään kohdistuvissa odotuksissa korostuvat enemmän itsensä toteuttaminen ja työn kiinnostavuus kuin taloudellinen menestys.

Osa haastatelluista on jo ollut eripituisia jaksoja työelämässä. Työllistymisessä on kohdattu osittain samankaltaisia esteitä kuin opinnoissa. Esteet ovat toisaalta asenteellisia, toisaalta rakenteellisia. Asenteellisia esteitä on kohdattu työnantajapuolella, rakenteelliset esteet liittyvät vammaispalveluihin sekä taloudellisiin etuuksiin. Vaikka kaikilla haastatelluilla ei ole toistaiseksi kovin runsaasti kokemusta työmarkkinoilta, työllistymisestään epävarmempien puheessa tulee esiin tietoisuus – tai arvelu – mainitun kaltaisien esteiden olemassaolosta.

Asenteelliset esteet määrittyvät erityisesti työnantajien haluttomuudeksi palkata vammaista työnhakijaa vamman vuoksi. Tällöin vamma estää näkemästä ja arvioimasta hakijan todellista pätevyyttä. Haastatelluilla on kokemuksia esimerkiksi työhaastatteluista, joissa haastattelijaa kiinnostaa vain vamma ja sen oletetut rajoitteet, tai jopa suoranaisten tekosyiden keksimisestä, jotta vammaista työnhakijaa ei tarvitsisi palkata. Toisaalta haastatteluista on myös hyviä kokemuksia: työnantaja on heti ollut innokas miettimään ratkaisuja työolosuhteiden järjestämiseen tai haastattelu on tarjonnut mahdollisuuden lisätä työnantajan tietoa ja hälventää ennakkoluuloja.

Mulla oli semmosia tilanteita, että mä menin hakemaan atk-tehtäviä, niin kun mä menin työhaastatteluun ja ne näki, et mä oon liikuntavammainen, niin yhtäkkii se työtehtävä muuttu. Et se oli tsupparin tehtävä. Et joutu juokseen, ei katos nyt miten pitkät nää meiän käytävät on.

(valmistunut, työelämässä)

Se aina sitä vaatii, et pitää selvittää ensin, että voin ottaa tulkin sinne mukaan ja voidaan keskustella. Et tavallaan näkee sen, että siellä työpaikalla sitte se kommunikointi sujuu ja ei sinänsä ole ongelmia. Et se on aina sellasta, et vaatii semmosta. Et just tänne (työpaikkaan) kun hain. (..) Tähän johtajaan otin yhteyttä, kun tähän haastatteluun oli mahdollisuus päästä ja sitten siel mul oli yks kaveri, joka oli sinne menossa, mutta hän ei sitten päässy. Sitten tää johtaja suostu siihen, et menin sinne paikalle tulkin kanssa ja sit siinä keskusteltiin ja sit hänelle selvis tavallaan, että hänellä oli ollu ehkä semmonen stereotypia, mikä sitten muuttu, et hän ei tienny etukäteen mitään kuuroista ja sitten ehkä sen keskustelun kautta hänelle selvis. Et tämmösiä asioita on, että se riippuu niin paljon sitten siitä asenteesta, mikä siellä on odottamassa. Mut kyllä minusta yleensä tuntuu, et ihan hyvä asenne on ollu työnantajilla, et ihan varsinaisesti semmosia esteitä ei oo ehkä.

(yliopisto-opiskelija)

Asenteiden takana arvellaan olevan useimmiten tietämättömyyttä, joka vaivaa paitsi työnantajia, myös viranomaisia. Esimerkiksi työvoimatoimistossa vammaisen työnhakijan oikeuksista ja mahdollisuuksista ei välttämättä tiedetä paljoakaan, jolloin työnhakijan on palvelua saadakseen itse tiedettävä oikeutensa ja lisäksi opetettava ne viranomaiselle. Yhtäältä työvoimahallinnon tukitoimet eivät ole läheskään kaikkien vammaisten nuorten tavoitettavissa, mikä koetaan esteeksi. Kun palkkatukityötkään eivät ole mahdollisia, kynnys päästä työelämään nousee. Joidenkin haastateltujen kohdalla järjestöt ja säätiöt ovat kuitenkin tarjonneet vaihtoehtoisia tukitoimia, kuten työelämävalmennusta.

Vammaispalveluihin liittyvät esteet kytkeytyvät tiettyihin käytäntöihin, jotka eivät välttämättä vastaa tarvetta. Esimerkiksi eräs kuljetuspalveluja käyttävä haastateltava joutui kieltäytymään tarjotusta työstä, koska työpaikka ei sijainnut koti- tai naapurikunnassa ja kuljetuspalvelujen kuntarajasäädösten vuoksi koko palkka olisi mennyt taksikuluihin. Ongelmia on kohdattu myös apuvälineiden pitkissä toimitusajoissa, eikä tulkkipalvelujakaan ole työelämää varten tarjolla. Lisäksi palvelujen osalta esiin nousee sama asia kuin opiskelujen kohdalla: mikäli arkielämään liittyvät peruspalvelut eivät ole kunnossa, on työllistyminenkin vaikeaa.

Työllistymisen esteitä liittyy myös taloudellisiin etuuksiin. Kansaneläke- ja kuntoutusrahalaeissa on tehty 1990-luvulla muutoksia, joilla pyritään tukemaan vammaisten ihmisten työllistymistä, ja ammatillinen kuntoutus ja työllistyminen ovat ensisijaisia eläkkeisiin nähden nykyisessä lainsäädännössä. Vammainen nuori, joka muuten 16 vuotta täytettyään saattaisi siirtyä työkyvyttömyyseläkkeelle, saa nykyään eläkkeen sijaan henkilökohtaiseen opiskelu- ja kuntoutussuunnitelmaan perustuvan nuoren kuntoutusrahan. (Peltonen 2001, 29.) Etuudet ovatkin tarjonneet monille mahdollisuuden opiskella tehokkaasti käymättä töissä.

Työllistymisen kannalta joihinkin etuuksiin liittyy kuitenkin ongelmia. Eritoten kansaneläkelain 22. pykälän 1. momentin nojalla toistaiseksi myönnetyn työkyvyttömyyseläkkeen yhteensovittaminen palkkatulojen kanssa koetaan vaikeaksi. Kun pienetkin tulot vähentävät eläkettä, eikä työllistyminen välttämättä nosta kokonaistuloja, motivaatio hakeutua työelämään saattaa laskea. Eläkkeen voi ansiotyöhön ryhdyttäessä jättää ”lepäämään” vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään viideksi vuodeksi, mutta monet haastatellut pitävät tätä riskialttiina ratkaisuna nykyisessä, epävarmassa työmarkkinatilanteessa.

Sit, jos rupee sen eläkkeen kanssa kauheesti leikkimään ni sit ei kohta oo yhtään mitään. Sit ootkin ihan puilla paljailla. Et se on vähän ristiriitanen tai oikeestaan paljonkin ristiriitanen, et toisaalta ois kiva tehdä jotain, mutta sit jos ne rupee Kelalta sanoon, et jätä se eläkkees lepäämään ja sit huomaaki puolen vuoden päästä, että eihän tästä mitään tuu ja sit et saakaan eläkettä enää takas. Et Kelan pitäs vähän uudistaa tätä byrokratiasysteemiä. Mulle se on ainakin tosi iso, että mä haluaisin hirveesti tehdä jotain ja vähän saada jostain rahaa, mutta emmä uskalla ruveta sit leikkimään, et sit on pakko yrittää kitkuttaa. Ne tulorajat on aika pienet.

(ammattikorkeakouluopiskelija)

Lisäksi itsetunnon ja -tietoisuuden merkitys nousee työllistymiskysymysten yhteydessä esiin samalla tavalla kuin opiskelussakin. Monet haastatellut kokevat, että vammaisen työnhakijan täytyy työllistyäkseen olla paitsi hyvin koulutettu, myös tavallista pätevämpi ja aktiivisempi.

Ja sitten mun mielestä muutenki tavallaan toi työnhaku on kaikille aika vaikeeta. Ja sit ehkä niinku vammasena täytyy olla jotenki kauheen paljon vahvempi itsetunto ja minäkuva, että sä pystyt luomaan sille toiselle mielikuvan, et sä oot oikeesti pätevä siihen hommaan ja sä pystyt hoitaan sen homman. Ja se on ehkä sääli, koska sillon mun mielestä vammasilta otetaan semmonen oikeus, et sä et saa olla ujo ja arka ja vähäsananen, vaan että sun pitää olla kauheen avoin persoona, että sä tuut pärjäämään.

(ammattikorkeakouluopiskelija)

Kaiken kaikkiaan työelämässä katsotaan löytyvät hankalammin poistettavia esteitä kuin opiskelussa. Tämä on tietysti luonnollista jo siinä mielessä, että opiskelijan suhde oppilaitokseen on erilainen kuin työntekijän ja työnantajan suhde, eikä opiskelupaikkaansa ei voi sen saatuaan menettää kuten työpaikkaa. Haastateltujen puheessa kuvastuu tietoisuus nykyajan työelämän tehokkuus- ja joustavuusvaatimuksista sekä niihin liittyvästä epävarmuudesta, jota on pidetty ongelmallisena vammaisten ihmisten työllistymiselle. Kun työmarkkinoilla tavoitellaan hyvää kilpailukykyä ja työvoimaa on riittävästi tarjolla, ei useinkaan ole tarvetta eikä kiinnostusta sopeuttaa työtehtäviä toimintarajoitteisille henkilöille sopiviksi. (ks. Ikonen 2000, 133–134).

Miten työllistymistä voitaisiin edistää? Vammaisten ihmisten työllistymisen tukemiseksi tehdyt toimenpiteet ovat tähän mennessä keskittyneet lähinnä työvoiman tarjontaan eli on pyritty parantamaan yksilöiden mahdollisuuksia työmarkkinoilla. Tarjontalähtökohdalle vastakkainen ja sitä täydentävä mahdollisuus on kiinnittää huomio työvoiman kysyntään niin, että työelämässä olisi sijaa myös vammaisille. Se tarkoittaa toisaalta vaikuttamista työnantajan asenteisiin ja tietoisuuteen, toisaalta työpaikkojen räätälöintiä vammaisten ihmisten valmiuksiin sopiviksi tai uusien työpaikkojen kehittämistä yhteistyössä eri tahojen kanssa. (Linnakangas ym. 2006, 82; Järvikoski ym. 1999, 119.)

Myös haastatellut korostavat kysyntälähtöistä näkökulmaa ja pitävät vaikuttamista työnantajiin tärkeänä vammaisten ja kuurojen nuorten työllistymismahdollisuuksille. Esiin nostetaan lisäksi osa-aikatyöhön ja joustaviin työaikoihin liittyvien mahdollisuuksien kehittäminen. Nämä ilmiöt kytkeytyvät työelämän muutokseen, johon onkin katsottu liittyvän vammaisten ihmisten kannalta myös uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi juuri joustavat työajat sekä lisäksi etätyö ja informaatioteknologian kehitys saattavat parantaa vammaisten ihmisten työllisyyttä. Uusien mahdollisuuksien on todettu koskevan ennen kaikkea nuoria, korkeasti koulutettuja vammaisia ihmisiä, joihin haastatellutkin kuuluvat. (ks. Barnes ym. 1999, 116.)

Työantajapuoleen vaikuttamisen lisäksi haastateltavat pitävät työllistymisen kannalta tärkeinä samoja asioita kuin opiskelun kohdalla: nuoren itsetunnon, aktiivisuuden ja alan valinnan tukemista sekä oppilaitoksen roolia. Kuten jo edellä tuli esiin, palveluihin toivotaan joustavuutta, jotta työllistyminen tulisi sekä kannattavammaksi että sujuvammaksi.

Yhtäältä joidenkin haastateltujen kokemat vaikeudet työllistyä eivät lainkaan liity esteettömyyskysymyksiin. Työllistymistä ovat mutkistaneet esimerkiksi asuminen alueella, jossa työpaikkoja on yleensäkin vähän, lama, heikosti työllistävän alan valinta tai alakohtaiset suhdannevaihtelut, kuten ns. it-kuplan puhkeaminen vuosituhannen alussa. Työllistyminen sekä vammaisten ja kuurojen ihmisten keskinäiset työllistymiserot riippuvat aivan samoista tekijöistä kuin muillakin suomalaisilla.

Seuraavaksi: 7. Lopuksi

Edellinen: 5.5 Yhteiskunnan palvelut