3.1 Teemahaastattelut
Tutkimuksen aineistona ovat vammaisten ja kuurojen nuorten sekä erilaisten oppijoiden ryhmä- ja yksilöteemahaastattelut. Mukana on sekä opiskelijoita että valmistuneita. Teemahaastattelu on aineiston keräämisen menetelmänä tarkoituksenmukainen, koska tavoitteena on nostaa esiin vammaisten nuorten yksilöllisiä kokemuksia ja näkemyksiä. Myös teemahaastattelun tarjoama mahdollisuus tarkentaviin ja syventäviin kysymyksiin tekee siitä käyttökelpoisen. (Eskola & Suoranta 1999, 86–88; Hirsjärvi & Hurme 2000, 34–35.)
Aineisto koostuu kahdesta ryhmähaastattelusta sekä 28 yksilöhaastattelusta. Haastateltavia on mukana yhteensä 34. Haastattelut on tehty maalis-toukokuussa 2007.
Koska yleisissä koko väestön kattavissa rekistereissä ei ole tietoa henkilön vammaisuudesta ja koska vammaisista henkilöistä ei ole muitakaan rekistereitä, haastateltavat rekrytoitiin pääasiassa järjestöjen ja oppilaitosten kautta. Niissä toimiville yhteyshenkilöille lähetettiin infokirje, jossa pyydettiin levittämään tietoa hankkeesta. Lisäksi kahden järjestön keskustelupalstoilla julkaistiin ilmoitus hankkeesta.
Haastatteluaineiston kerääminen aloitettiin kahdella ryhmähaastattelulla. Molemmissa ryhmähaastatteluissa oli mukana kolme haastateltavaa, joiden elämäntilanne oli samankaltainen. Toisessa ryhmähaastattelussa osallistujat olivat jo työelämään siirtyneitä, toisessa korkeakouluopiskelijoita. Ryhmähaastattelut toimivat paitsi tutkimuksen aineistona, myös eräänlaisena yksilöhaastattelujen pohjustuksena, jonka perusteella haastattelurunkoa oli mahdollista hioa vielä tarkoituksenmukaisemmaksi. Ryhmähaastatteluissa haastattelurunko osoittautui melko kattavaksi; haastatteluteemoihin nousi kuitenkin mukaan myös taloudellisten etuuksien merkitys opiskelun ja työllistymisen kannalta.
Haastattelujen kesto vaihteli puolesta tunnista kahteen ja puoleen tuntiin; suurin osa haastatteluista kesti kuitenkin runsaan tunnin verran. Kuurojen opiskelijoiden haastattelut tehtiin viittomakielen tulkin kanssa. Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Litteroitua aineistoa kertyi 462 sivua rivivälillä 1 ja fonttikoolla 12.
Etsittäessä haastateltavia tavoitteena oli saada mukaan eri-ikäisiä, eri koulutusvaiheiden ja -alojen opiskelijoita sekä tasaisesti molempien sukupuolten edustajia. Lisäksi pyrittiin alueelliseen vaihtelevuuteen. Näissä tavoitteissa onnistuttiin osittain. Haastateltavien ikähaitari on 17–34 vuotta, suurimman osan olleessa kuitenkin 20–30-vuotiaita. Haastateltavat asuvat eri puolilla Suomea: heitä on sekä suurista kaupungeista että pienemmiltä paikkakunnilta. Heidän elämäntilanteensa ja koulutusalansa ovat vaihtelevia. Yleisimmät alat ovat humanistinen ja tietotekninen ala sekä sosiaaliala. Myös perhetaustat ovat monenlaisia.
Haastateltavista enemmistö (23) on naisia. Miehiä on mukana 11. Pelkän ilmoittelun perusteella miehiä ilmoittautui mukaan vain muutamia. Sukupuolijakaumaa saatiin hieman tasoitettua hyödyntämällä hankkeen ohjausryhmän henkilökohtaisia kontakteja. Naisten enemmistö saattaa johtua siitä, että naisten koulutus on keskimäärin korkeampi kuin miesten, ja kun haastateltavia on etsitty korkeakoulujen kautta, mukaan on valikoitunut naisia. Toisaalta naisia saattaa olla enemmistö myös järjestöissä, jotka olivat toinen keskeinen rekrytointikanava. Kolmas mahdollinen syy on, että nuoret naiset ovat ylipäätään innokkaampia osallistumaan tutkimushaastatteluihin kuin nuoret miehet.
Sukupuolijakauman epätasaisuus ei kuitenkaan ole itse tutkimuskysymyksen kannalta ongelma. Tarkoitus ei ole tehdä vertailevaa tutkimusta, jonka lähtökohtana olisi haastateltavan sukupuoli, eikä tutkimuksen tuloksia selitetä sukupuolen kautta. Aineiston analyysi on toki tehty tietoisena sukupuolijakaumasta.
Haastateltuja yhdistävä tekijä on korkea koulutus. Haastatelluista 25 on yliopistossa tai korkeakoulussa opiskelevia tai niistä valmistuneita ja lopuistakin viisi suunnittelee korkeakouluopintoja. Haastatelluista 28 eli 80 % oli jatkanut peruskoulun jälkeen lukioon eli useampi kuin koko peruskoulun jälkeisistä ikäluokista. Lisäksi niistä kuudesta haastatellusta, jotka olivat valinneet peruskoulun jälkeen ammatilliset opinnot, neljä jatkoi koulutuspolkuaan korkeakoulussa. Kahdesta muusta haastatellusta toinen aikoi pyrkiä ammattikorkeakouluun, toinen oli suorittanut useamman toisen asteen tutkinnon. Mukana ei ole yhtään ammatillisessa oppilaitoksessa parhaillaan opiskelevaa eikä ketään, joka olisi jättänyt opinnot toiseen asteeseen. Tätä asetelmaa kuitenkin tasoittaa se, että moni korkeakouluopiskelija on aikaisemmin opiskellut ammatillisessa oppilaitoksessa ja näin ollen haastatteluissa on saatu tietoa myös niistä. Haastatelluista 9 on sellaisia valmistuneita, jotka eivät tällä hetkelle opiskele. Heistä 7 on työelämässä ja kaksi etsii töitä. Useilla opiskelijoilla on myös aikaisempi toisen asteen tai korkea-asteen tutkinto. Kaiken kaikkiaan haastatellut ovat selvästi korkeammin koulutettuja kuin vammaiset ihmiset keskimäärin. Valikoituminen saattaisi johtua siitä, että korkeasti koulutetut kokevat ehkä todennäköisemmin koulutuspolkuja käsittelevän tutkimuksen koskevan itseään kuin sellaiset nuoret, jotka eivät syystä tai toisesta ole kouluttautuneet tai eivät aio kouluttautua pitkälle.
Näin ollen voidaan todeta, että aineistosta löytyy vastauksia ennen kaikkea korkealle kouluttautuvien, teoreettisiin opintoihin suuntautuneiden vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspolkuja koskeviin kysymyksiin. Aineisto ei kuitenkaan koostu pelkästään ”menestystarinoista” – haastateltujen joukossa on sekä sellaisia, jotka eivät ole kokeneet koulutuksessa mitään suurempia esteitä, että niitä, joiden koulutuspolku on ollut mutkikkaampi. Pelkkä korkea tai monipuolinen koulutus ei välttämättä tarkoita hyvää työmarkkina-asemaa tai taloudellista vakautta; koulutukseen hakeutuminen voi olla seurausta myös vammaisen nuoren vaikeuksista työllistyä (Loijas 1994, 138).
Seuraavaksi: 3.2 Aineiston analyysi
Edellinen: 2.5 Koulutuspolkujen konteksti: suomalainen nyky-yhteiskunta
