4.1 Peruskoulun jälkeiset koulutussiirtymät
Tässä tutkimuksessa 34 haastatellusta kaikki paitsi kuusi jatkoivat peruskoulun jälkeen lukioon. Yksi haastatelluista meni erityisammattioppilaitokseen ja viisi tavalliseen ammattioppilaitokseen. Lukion valinneista kaksi aloitti samanaikaisesti ammatillisen oppilaitoksen. Kaksi meni kuurojen lukioon ja yksi tiettyä alaa painottavaan erikoislukioon, muut tavalliseen lukioon.
Syyt hakeutua lukioon ovat samankaltaisia kuin nuorilla yleensäkin (ks. Kokko 2006). Lukiovalinnasta puhutaan haastatteluissa paljolti itsestään selvänä vaihtoehtona, joka ei edellyttänyt paljonkaan pohdiskelua. Lukion koettiin tarjoavan myös miettimisaikaa ja olleen hyvä vaihtoehto, kun ammatilliselta puolelta ei löytynyt mitään sopivaa ja omasta alasta oltiin vielä epävarmoja. Kaikilla lukiovalinta ei kuitenkaan liity epävarmuuteen, vaan teoreettisiin opintoihin suuntautuminen oli itsestään selvää siksi, että tavoitteena oli jo nuorena ollut akateeminen koulutus. Monille lukio tuntui luontevalta myös hyvän koulumenestyksen vuoksi, ja osittain menestykseen liittyvät perheen odotukset tukivat lukion itsestäänselvyyttä. Yhtäältä joidenkin nuorten kohdalla ammatillisen puolen valinnanvara oli vamman johdosta kapea, ja lukio-opinnot koettiin senkin vuoksi sopiviksi. Ammatilliseen koulutukseen hakeutuneille keskeisiä perusteita olivat toive nopeammasta pääsystä työelämään sekä käytännölliseen alaan liittyvät vahvuudet ja kiinnostus. Valintaan saattoi vaikuttaa henkilökohtainen elämä: yhdellä haastatellulla oli ammatillisten opintojen jälkeen tähtäimessä työskentely puolison yrityksessä.
Se (lukio) on ollut mulle oikeestaan ihan itsestäänselvyys aina. Toinen vaihtoehto ois tietysti ollut joku ammattikoulu, mut enhän mä näe tehdä mitään enkä mä oo hirveen taitava käsitöissä muutenkaan. Eikä mulla ollu kiinnostusta mitään sellasta alkaa kohtaan. Mä oon ollu ehkä semmonen teoreettinen ihminen aina.
(yliopisto-opiskelija)
Mul oli se, et mä halusin kiinni enemmän siihen ammatilliseen puoleen eli ehkä en ois jaksanu sitte lähtee kolme vuotta lukioo vaan et pääsee kiinni siihen. Kuvittelin, että työelämään pääsis sen ammattikoulun kautta nopeemmin ja näin ei sit ollukaan.
(valmistunut, työelämässä)
Useimmat haastatellut kuvaavat peruskoulusta eteenpäin jatkamista melko helpoksi, ilman liiempia pohdiskeluja tai vaikeuksia tapahtuneeksi siirtymäksi. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Yksi haastatelluista olisi halunnut peruskoulun jälkeen lukioon, mutta koska paikkakunnalla ei ollut yhtään fyysisesti esteetöntä koulua, hän joutui ottamaan toissijaisen vaihtoehdon eli ammatillisen oppilaitoksen. Tämä vaikutti hänen opiskelumotivaatioonsa, vaikka koulu tulikin käytyä ja opinnot jatkuivat vielä ammattikorkeakoulussa. Yksi nuorista vammautui juuri peruskoulun päätyttyä ja joutui vaihtamaan alaa ammattioppilaitoksesta toiseen. Kahdelle haastatellulle yritettiin opinto-ohjaajien tai viranomaisten taholta suositella peruskoulun jälkeen erityisammattioppilaitosta, mutta he menivät oman päämääränsä mukaisesti tavalliseen lukioon ja ammattioppilaitokseen.
Vammaisten nuorten elämänuria tutkineen Sari Loijaksen mukaan ammatinvalinnanohjaajien ja opettajien rooli on nuorille merkittävä sekä onnistuneita että epäonnistuneita valintoja tehdessä. Loijaksen haastattelemien nuorten koulutusurilla tämä rooli oli usein ollut rajoittava: ammatinvalinnanohjaajat olivat markkinoineet voimakkaasti ammatillisia erityisoppilaitoksia, monesti edes suosittelematta muita vaihtoehtoja. (Loijas 1994, 134–136.) Tässä tutkimuksessa muodostuva kuva on erilainen: opinto-ohjaajien, muiden opettajien tai ammatinvalinnanohjaajien merkitystä ei koettu kovin tärkeäksi. Ammatillisia erityisoppilaitoksia on suositeltu joillekin, mutta pääosin koulutusvalintojen ohjausta voisi luonnehtia paremminkin puutteelliseksi tai merkityksettömäksi kuin rajoittavaksi. Monet eivät ole ohjausta kaivanneetkaan, koska peruskoulun jälkeinen jatkokoulutuspaikka on ollut itsestään selvä valinta. Ero Loijaksen esittämiin tuloksiin saattaa johtua yleisen koulutustason noususta, jolloin lukion asema itsestään selvänä koulutusvaiheena vahvistuu. Toisaalta vammaisten nuorten opintoja helpottava teknologia ja palvelut ovat kehittyneet ja siten opiskelumahdollisuudet tavallisissa kouluissa ovat parantuneet verrattuna 1970–1980-lukuihin, jolloin Loijaksen haastattelemat nuoret ovat tehneet koulutusvalintojaan. Merkitystä voi olla myös haastateltujen valikoitumisessa: Loijaksen tutkimukseen osallistuneista enemmistö oli käynyt peruskoulunsa erityiskoulussa eikä mukana ollut kovin montaa korkeakoulussa opiskellutta. Loijas (1994, 134) toteaakin, että se, missä ja miten vammainen nuori on suorittanut peruskoulunsa, ohjaa ratkaisevalla tavalla hänen koulutusuransa muotoutumista.
Pelkästään haastateltujen peruskoulun jälkeisien valintojen tarkasteleminen ei anna vastauksia siihen, miksi monien vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspolku katkeaa peruskouluun. Haastatelluille opintojen jatkaminen peruskoulun jälkeen näyttäytyy itsestään selvänä asiana riippumatta siitä, ovatko he käyneet peruskoulun tavallisessa koulussa vai erityiskoulussa. Heidän koulutusidentiteettinsä eli käsityksensä itsestä oppijana (ks. Houtsonen 1996) voidaan arvella olevan myönteinen. Suurin osa menestyi peruskoulussa vähintään keskitasoisesti, monet erinomaisesti. Toisaalta huomionarvoista on, että monet tavallisen peruskoulun käyneet ovat kokeneet jonkinasteista kiusaamista muiden oppilaiden taholta sekä toisaalta opettajien ennakkoluuloista suhtautumista. Tutkimuksen resurssien rajoissa ei kuitenkaan ole ollut mahdollista tarkastella syvällisemmin haastateltujen peruskoulukokemusten merkitystä tai koulutusidentiteetin muodostumista. Pohdittavaksi jää, miten mainitun kaltaiset kielteiset koulukokemukset vaikuttavat muiden vammaisten ja kuurojen nuorten koulutushalukkuuteen peruskoulun jälkeen.
Korkealle kouluttautumisen kannalta merkitystä saattaisi olla myös sillä, että lähes kaikki ovat kotoisin kaupungeista tai niiden tuntumasta. Esimerkiksi pyörätuolia käyttävillä haastateltavilla on ollut kohtuullisen välimatkan päässä useampi kuin yksi oppilaitos, joista on voinut yrittää valita vähiten esteellisen vaihtoehdon. Joillakin rakennusten fyysinen esteellisyys on rajoittanut valintoja, mutta ei kokonaan sulkenut tietä jatkokoulutukseen. Pienellä paikkakunnalla, pitkien välimatkojen päässä oppilaitoksista asuvan nuoren valinnanvara on kapeampi kuin kaupungissa asuvan ja kynnys hakeutua jatko-opintoihin voi olla korkeampi.
Seuraavaksi: 4.2 Toisen asteen jälkeiset siirtymät
Edellinen: 4. HAASTATELTUJEN KOULUTUSSIIRTYMÄT
