Esteettömyys on ennen kaikkea tahdon asia

Olen Julia-Maarie Vahtivaara, 28-vuotias, pyörätuolia liikkumiseen käyttävä nainen Turusta. Valmistuin 2002 sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksiköstä. Sen jälkeen olen opiskellut päihdetyöntekijäksi ja valmistuin tämän vuoden alussa. Tällä hetkellä en ole työssä. Olen toki hakenut työtä aktiivisesti valmistumisieni jälkeen ympäri Suomen, mutta vielä ei ole onnistanut.

Olen saanut opiskella "terveiden" parissa ja minut on otettu joka paikassa hyvin vastaan. Positiivista uteliaisuutta kohtaa toki aina sekä myös ajattelemattomuudesta kumpuavia sanoja, tekoja ym., mutta olen luonteeltani ihminen, joka kertoo mielellään itsestään, elämästään yms.

Opiskeluaikana sopivan opiskelupaikan löytäminen ja opiskelijaksi pääseminen ei aina ole ollut aivan yksinkertaista. Siinä syy, miksi päädyin Pieksämäelle sosionomiopiskelijaksi. Koulussa oli muun muassa hissien ansiosta suhteellisen helppo liikkua, mutta portaita ja muita hankalia paikkoja toki löytyi. Vaikka minulla oli henkilökohtainen avustaja, usein tarvittiin avuksi vielä opiskelukavereiden lisävoimaa, jotta kulkeminen eri paikkoihin onnistui. Tällainen haaste olivat esimerkiksi auditorion portaat.

Aiheuttihan liikuntarajoitteeni ja erilaisuuteni harmaita hiuksia muun muassa harjoittelupaikkoja ym. haettaessa. Piti tietysti ottaa huomioon, että paikassa pääsee liikkumaan, mutta myös se, että henkilökunta oli myöntyväinen ottamaan minut harjoittelijaksi. Asennoituminen ei nimittäin aina ollut itsestään selvyys, eikä ole ollut nyttemmin työtä hakiessanikaan. Ne ovat toki asioita, joihin minun tuli ja tulee suhtautua tietyllä ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Tärkeintähän opiskelijana oli saada kaikki opiskeluun liittyvä suoritettua ja se onneksi onnistui kohdallani vaikeuksista huolimatta.

Minusta kohdallani on ollut pelkästään hyvä asia, että olen saanut opiskella ja toimia "terveiden" parissa. Olen kokenut sen isona asiana ja ehdottomasti myös yhdenvertaisuutta lisäävänä asiana. Ihmiselle on tärkeää, että hän voi kokea olevansa yhteisön jäsen. Näin on tapahtunut kohdallani, ja ihmisiltä saamani vastaanoton sekä palautteen mukaan, he ovat kokeneet minut ja läsnäoloni positiivisesti monellakin tasolla.

Parasta, tai ainakin yksi tapa edistää yhdenvertaisuutta tässä yhteiskunnassa, olisi pyrkimys mahdollisimman normaaliin elämään, mitä se sitten kenelläkin on. Meitä erilaisia ihmisiä olisi pyrittävä tietoisesti integroimaan "terveiden" piiriin, normaaliin yhteiskuntaan, eikä niinkään erottamaan siitä omaksi ihmisryhmäkseen erityispalveluineen. Tässä, kuten kaikessa toiminnassa, tulee kuitenkin tietysti ensisijaisesti ottaa huomioon yksilö. Hänen tahtonsa, edellytyksensä ja muut mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät.

Jos tahtoa ja edellytyksiä on, jonkin yksilöllisen erityisominaisuuden ei tulisi mielestäni antaa vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun tai muuhun toimintaan "terveiden" parissa tai yleisemmin elämässä ja yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuutta edistettäessä tulisi pitää mielessä, että kaikkia palveluita ja toimintaa tulisi kehittää siten, että palvelut olisivat tasapuolisesti kaikkien ihmisten saatavana ilman tarvetta erityispalveluille. Tämä voi olla idealismia, mutta tähän tulisi pyrkiä.

Esteettömyyttä ei tavoiteta korjaamalla yksi asia yhden ihmisen tekemänä. Esteettömyys on päämäärä, johon tulee pyrkiä, mutta jota ei varmasti koskaan kokonaisuudessaan saavuteta. Mielestäni parhaiten eteenpäin päästään tekemällä pieniäkin asioita yhdessä. Esteettömyys on ennen kaikkea tahdon asia. Kerron esimerkin:

Opiskelessani Pieksämäellä minulla oli menossa päihde- ja mielenterveys-jakso. Minulle piti sitten jälleen löytää harjoittelupaikka. Opettaja sanoi, että Tyynelän kuntoutus- ja koulutuskeskus olisi hyvä paikka. Niinpä soitimme sinne. Kun ilmoitimme rajoitteestani ja kysyimme liikkumismahdollisuuksista johtaja ilmoitti, että portaita oli ulkona, mutta että asiakkaat kyllä varmasti mielellään nikkaroivat luiskan, jotta pääsen sisään ja, että muuten olisin harjoittelijana tervetullut. Kun harjoitteluni alkoi, takaovelle oli ilmestynyt vankkarakenteinen luiska ja auttajia riitti aina, kun tarvittiin. Harjoitteluaikani oli muutenkin opiskeluaikani antoisin.

Tämä oli yksi esimerkki tahdon ja yhdessä tekemisen merkityksestä esteettömyydessäkin. Ja koska tosiasia on, että päihderiippuvuus on usein myös invalidisoiva sairaus, luiskasta hyötyvät tulevaisuudessa myös useat asiakkaat ja sitä kautta Tyyneläkin.

Esteettömyyteen ja erilaisuuteen suhtautuminen on pitkälti asenteesta kiinni, mutta siihen vaikuttavat monet muutkin asiat, kuten kokemukset ja faktatieto. Asenneilmaston muokkaus on myös haaste tulevaisuudessa. Jokainen ihminen voi omalla tavallaan vaikuttaa asioiden eteenpäin menemiseen ja muuttumiseen yhä myönteisempään suuntaan. Esimerkiksi kertomalla havaitsemistaan "epäkohdista", jakamalla tietoa ja kokemuksiaan avoimesti ja rakentavassa hengessä voi vaikuttaa, unohtamatta tietenkään ponnekasta yhteistyötä muiden kanssa.

Suuri haaste esteettömyydessä on mielestäni asenteiden muuttamisen lisäksi liikkumisen helpottaminen. Esteettömyys alkaa yleisistä rakennuksista ja tiloista, joihin jokaisella kansalaisella pitäisi olla vaivaton pääsy. Oudointa on mielestäni, että juuri rakennetuissa tiloissa, joissa esteettömyys on "huomioitu", on pahoja puutteita. Tämä johtuu osin siitä ettei liikuntarajoitteisia käytetä hyödyksi asiantuntijoina suunniteltaessa tai rakennettaessa mahdollisimman liikkujaystävällisiä ympäristöjä. Liikkujaystävällisiä ovat ympäristöt, jotka soveltuvat kaikille, myös ihmisille, joilla ei ole liikunnassaan tai toiminnassaan mitään rajoitetta. Yhteistyön lisääminen myös tällä rintamalla on yksi tulevaisuuden haasteista.