Hautajaiset
Tanssittaja tunnettiin vähäpuheisena. Tanssittaja oli omana aikanaan minulle uskollinen seuralainen. Kyllä tanssittaja viihtyi myös ihmisjoukkojen keskellä. Ja ihmisjoukko piti tanssittajasta. Voidaan kai ajatella että ihmiset pitivät tanssittajasta, koska hän osasi joitain temppuja. Osasi hauskuttaa liikkeillään saaden muut elehtimään. Yhdessä olimme lyömätön vitsi: ystäväni liikkui, minä puhuin ja ihmiset nauroivat. Monesti mietin tanssittajan hahmoa ja sitä, että miksi tämä vähäpuheinen ystäväni viihtyi seurassani? Välillä hän tuli jopa uniini. En koskaan huomannut häntä siinä vaiheessa, kun hän ilmestyi uniini saaden minut hermostuneesti polttamaan piippuani ennen kattoja pitkin tapahtuvaa Chileen lentoani. Merkillisintä hänen ja minun unisuhteessa oli se, että löysin hänet unistani vasta, kun hän poistui niistä.
Kuten ehkä tästä alusta käy ilmi, me vietimme paljon aikaa yhdessä. Lähes poikkeuksetta tuo mysteerinen tanssittaja oli seurassani heti hänet siinä huomattuani. On todettava, etten voi olla mitenkään varma, oliko tämä hiljainen temppuilija seurassani silloin, kun en häntä huomannut. Katsokaas, sellaisia mieleen jäävät tyypit ovat. Kun ihailet tai vihaten vertaat heitä aamuiseen ulosteeseesi, et välttämättä ehdi tunteilultasi huomata, ovatko he vierelläsi läsnä yhdessä elettävässä ulkomaailmassa. Tällä tapaa miettien he voivat olla kuin päivittäin katoava sukka, jota etsit vaikka se onkin ollut jalassasi jo viimeiset kymmenen minuuttia. Meistä voisi kai sanoa, että olimme nykyisen koulutusihanteen mukainen tehokas unelmapari: vähän oikeaa ajattelemaan haastavaa puhetta ja paljon yksipuolisesti toistojen kautta opittua. Enimmäkseen minä opin häneltä, vaikka hän seurasikin minua, jopa uniini. Hänen seuratessaan minua, minulle jäi se puhujan rooli.
Menimme monesti paikallisiin juottoloihin, joissa minä kohtalon oikusta viihdyin ehkä paremmin kuin sulavasti tanssiva ystäväni. Noiden paikkojen ovella minä puhuin seuralaisestani. Jostain syystä monissa paikoissa meitä kohtasi meidät itseämme paremmin tunteva meille tuntematon henkilö. Ovella oleva mies tai nainen kertoi, etten pystyisi tulemaan ystävä mukanani tuolle lapsilta kielletylle alueelle. Paikassa oli liikaa portaita ja lapsille vaarallisia lasinsiruja. Kukapa ei tuollaisen ulkoa opetellun runouden edessä puolustaisi selkeästi syytöntä seuralaistaan? Sopersin, ettei pelkistä suvaitseviksi kerrotuista, mutta ihmistä yhteen tai useampaan ulkoistettuun malliin pakottavista puheista tai kirjoista voi toista tietää. Olemmehan kaikki seikkailumme arvoituksia, erilaisia arvoituksia. Olemme taiteilijoita, joita moni toisen jo elettyä elämänmallia elävä ei valmiiksi suunnitellusta maailmastaan tavoita. Löydämme toisen erilaisen olemistavan juuri silloin kun haluamme hänen huomioivan oman ainutlaatuisuutemme. Jos vain aidosti myönnämme erilaisuutta olevan, näemme sitä muuallakin kuin kauniissa sanoissa. Tämä on jatkuvasti ihmisissä ja heidän aidossa erilaisuudessaan näyttäytyvää vapauden dialogia. Sen on avointa arkipäivää, jota ei kaikissa "sisäänpääsykeskusteluja" käyvissä ihmispäissä suostuta näkemään. Ei ainakaan tämän baarin ovella. Näistä keskusteluyrityksistäni huolimatta, tai ehkä niistä johtuen löysimme itsemme pettymyksellä ruoskittuina kadulta.
Tuona yönä olimme lähes tukehdutettuja, pois potkittuja, toisiaan kunnioittamaan kiirehtävien ihmisten tieltä. Kun katsoin sinuun, kun kosketin sinua, olit kylmä ja kankea kuin paikallaan puhaltava syystuuli. Enkä minä saanut omin voimin sinua enää liikuteltua. Päiväsi meidän keskellämme loppuivat tämän illan ja aikaisempien reissujemme seurauksena. Tämän hieman surullisen hetken lisäksi ystäväni, minä muistan myös monet suuret hetkemme. Muistan tyylimme. Muistan monet yllättävät lentomme. Muistan ulkomaanseikkailumme, jolloin ollessamme aidosti itsenämme saimme olla vapaita taiteilijoita. Muistan punk-keikkamme. Muistan vapaudessaan miellyttävät mietosavukkeelle ja uteliaisuudelle tuoksuvat ihmiset. Joskus ollessani ihminen, ja vain ihminen, ihmisten joukossa jotkut jopa halusivat meidät esiintymään. Sinä liikuit, minä puhuin.
Nyt on sateinen aamuyö. Minä taisin olla Antin jälkeen viimeinen muistopuhuja. Enää meitä odottavat täytekakut ja kuva ennen liikkuneesta vähemmän liikuttavasta esineestä kynttilöineen. Ja muistomalja, onhan aamuyö.
"Pojat, laskekaa veteen nopeasti, mutta kunnioittaen, me emme halua virkavaltaa sillalle!"
"Hei Antti.. pidätkö uudesta pyörätuolistani?"
