Koulun vakuutus ei korvaa mahdollista onnettomuutta, mikäli et käytä suojaimia. Työharjoittelua varten tarvitset turvakengät, mutta niitä ei valmisteta kokoasi. Et saa työharjoitteluun myöskään palosuojattua työtakkia, koska sitäkään ei valmisteta oikean kokoisena. Näitä välttämättömiä turvavälineitä et saa edes valmistuttuasi. Et koskaan saa oppilaskunnan haalaria.

Et mahdu autoon muiden kanssa ekskursiolle lähdettäessä, et myöskään pitkän matkan bussiin. Opintolainasi ja -rahasi menevät talvikenkien ja vaatteiden hankkimiseen toiselta paikkakunnalta, kun opiskelupaikkakunnalla ei niitä ole. Yön olet nukkunut lattialla koska sängyn päädyt estävät jalkojen roikkumisen. Päätät hankkia opintolainallasi sopivan sängyn n. 2000 eurolla. Syöt enemmän kuin muut, sillä kulutat enemmän kuin muut. Urheiluvälineet tilaat ulkomailta; hiihtämään tai luistelemaan et ole päässyt sitten 8 ikävuoden. Polkupyörän hankkiminen teetettynä on yli budjettisi. Yksi kenkäpari saa riittää kaikkeen. Muuhun ei ole varaa. Sosiaalitoimesta ei saa lisää rahaa, sillä opintolainan pitäisi riittää elämiseen. Paikallisilta viranomaisilta tulee päätös miesten koon 56 (tai naisten koon 47) kenkien ostositoumukseen: "Suuri jalka ei ole vika, vamma tai sairaus". Sinua kehotetaan menemään kirpputorille ostoksille… Niin, olet vain geneettisesti vähän outo, etkä siis vammainen.

Olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän vapaaehtoispohjalta erikoiskokoisten ihmisten, niin lyhyiden, pitkien, pieni- ja isokenkäisten kanssa 10 vuoden ajan. Jo lukioaikana ihmettelin sitä, mikseivät eri tuotteet, palvelut, yms. voisi olla kaikille sopivia, ja halusin ottaa asiasta selvää. Uteliaisuuden herättivät niin oma pituus kuin lukiokaverin pyörätuoliseikkailut. Ilmiselvä opiskeluala oli teollinen muotoilu, jossa ehkä pääsisin vaikuttamaan kaikille sopivaan ympäristöön.

Suunnittelijana olin, ja edelleenkin olen aika kauhistunut siitä, että suurin osa asioista suunnitellaan ns. P 95 % mukaan, eli tuotteet sopivat keskimäärin 95 %:lle ihmisistä. Tällainen suunnittelu jättää huomioimatta paitsi useat vammaisryhmät myös muuten erilaiset. Kansainväliset taulukot eivät ota huomioon kansallisia erityispiirteitä, kuten suomalaisten keskipituuden muutosta (+ 5 cm /30 vuodessa), ja suurta kokoa yleensä. Miesten keskipituus on 176 cm, mutta nuorten miesten keskipituus on 182 cm, joka on +5 cm. Miten on 30 vuoden kuluttua, kun nytkin yli 50% nuorista miehistä nukkuu liian lyhyissä sängyissä, ja autojen turvallisuus tutkitaan lyhyillä nukeilla?

Valitettavan usein tilaaja määrittelee kenelle tuotteet tehdään, tai jopa kenelle mitoitustaulukot laaditaan. Valmistajat haluavat mitoitustaulukot, jotka sopivat tuotantoon. Markkinatalous siis määrittelee ihmisten ominaisuudet ja heidän tarpeensa, vaikka tilanteen pitäisi olla päinvastainen. Voiko markkinatalous tuottaa palveluita ja tuotteita erityisryhmille? Ja haluaako yhteiskunta tukea sitä? Milloin saamme varoja erikoiskokoisten mittataulukoiden laatimiseen? Euroopassa heitä on yli 38 miljoonaa. Lisäksi "virallisesti" vammaiset. Miten markkinatalous hoitaa toisen jalan amputoidulle pyörätuolissa olevalle sarjoitetut farkut? Teollisuuden mukaan niitä pitäisi tilata noin 500 paria aina yhdessä koossa, jotta se kannattaisi. Kuinka monta käyttäjää niihin löytyy koko maailmassa? Ei niitä tehdä. Sama tilanne on muillakin "väärän kokoisilla".

Tärkeimpiä Design for All- asioita, joihin olen törmännyt, on yhteiskunnan riittämätön tuki ja ymmärrys erityisryhmistä. Eri tahojen pitäisi huomata se, että perinteiset "vammaisryhmät" ja heille tarjottu myötämielisyys eivät riitä tyydyttämään yhteiskunnan esteellisiksi tekemien ryhmien tarpeita. Se, että vammaisten ihmisten elinympäristöä on pyritty parantamaan usein eri projektein, ei ole auttanut "ei vammaisten" toiminta-esteellisten elämää. Lainsäädäntö on liian jäykkää, ja ihmiset eivät osaa asettua toisten asemaan riittävästi.

Eri tavoin esteellisiä ihmisiä on aina. Lisäksi on erityisryhmien erityisryhmiä, kuten vaikkapa 142-senttinen kenkäkokoa 31 käyttävä aikuinen, tai sokea 215 cm pitkä, tai 210 cm pitkä pyörätuolia käyttävä henkilö. Ensimainitun ongelma on lähes vastaava kuin lyhytkasvuisella, mutta erikoiskokoisia turvakenkiä mahdotonta saada, eikä hän saa kokonsa perusteella teetettyä autoon modifikaatioita yhteiskunnan tuella, kuten ei pitkäkään ihminen. Suurella pyörätuolilla on aivan omat ongelmansa, jotka nekin voi ratkaista tahdolla. Erikoiskokoinen ei ole vammainen eikä vammaispalvelulaki koske häntä.

Hyvällä suunnittelulla kaikkien eri ryhmien elinympäristöä voidaan parantaa. Siihen tarvitaan koulutusta ja ymmärrystä. Valitettavasti ymmärryksen puute vaivaa usein viranomaisia. Uusissa julkisten tilojen rakennusmääräyksissä matalimmat kulkukorkeudet ovat vain 195 cm. Se, että tilaa on jopa 220 cm pitkälle (tai pidemmällekin!) henkilölle, ei ole pois muilta. Peilin voi laittaa ylettymään alhaalta ylös, alle 230 cm korkeisiin esteisiin voidaan valita hälytysvärit tai pehmusteet. Kylpyhuone/wc -tilan voi rakentaa tilavaksi, jolloin sinne mahtuu suurempikin ihminen, lapsi tai vammainen avustajan kanssa. Eteiseen voi laittaa vaate- tai varastohuoneen, jonne mahtuvat 40cm pitkät kengät, sähköinen pyörätuoli tai rollaattori. Makuu- ja hotellihuoneiden sekä sairaalan huoneiden ja hissien mitoitus 250cm pitkille sängyille ei vie keneltäkään mitään pois.

Kansanterveyslaitoksella tutkijana toimiva ylilääkäri Markku Heliövaara hämmästeli Etelä-Suomen Sanomissa jo 25.2.2000, miksi yhteiskunnallisesti merkittävä hanke väestön mittaamisesta on unohtunut: "Kun keskipituus nousee muutaman sentin, lisääntyy ääripäässä olevien yli 195 -senttisten määrä moninkertaiseksi. Huippupitkien lisääntymisellä on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia."

Suomessa erikoiskokoisia on n. 15 % väestöstä, eli heitä on jopa 750 000 eri ikäluokissa. Opiskelijoita heistä on hyvin suuri osa, nuoret ovat pidempiä kuin vanhempansa.

Liisa Lavi-Eskelinen on teollinen muotoilija ja Pieni- ja Isokenkäiset ry:n jäsen.

Olen Julia-Maarie Vahtivaara, 28-vuotias, pyörätuolia liikkumiseen käyttävä nainen Turusta. Valmistuin 2002 sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksiköstä. Sen jälkeen olen opiskellut päihdetyöntekijäksi ja valmistuin tämän vuoden alussa. Tällä hetkellä en ole työssä. Olen toki hakenut työtä aktiivisesti valmistumisieni jälkeen ympäri Suomen, mutta vielä ei ole onnistanut.

Olen saanut opiskella "terveiden" parissa ja minut on otettu joka paikassa hyvin vastaan. Positiivista uteliaisuutta kohtaa toki aina sekä myös ajattelemattomuudesta kumpuavia sanoja, tekoja ym., mutta olen luonteeltani ihminen, joka kertoo mielellään itsestään, elämästään yms.

Opiskeluaikana sopivan opiskelupaikan löytäminen ja opiskelijaksi pääseminen ei aina ole ollut aivan yksinkertaista. Siinä syy, miksi päädyin Pieksämäelle sosionomiopiskelijaksi. Koulussa oli muun muassa hissien ansiosta suhteellisen helppo liikkua, mutta portaita ja muita hankalia paikkoja toki löytyi. Vaikka minulla oli henkilökohtainen avustaja, usein tarvittiin avuksi vielä opiskelukavereiden lisävoimaa, jotta kulkeminen eri paikkoihin onnistui. Tällainen haaste olivat esimerkiksi auditorion portaat.

Aiheuttihan liikuntarajoitteeni ja erilaisuuteni harmaita hiuksia muun muassa harjoittelupaikkoja ym. haettaessa. Piti tietysti ottaa huomioon, että paikassa pääsee liikkumaan, mutta myös se, että henkilökunta oli myöntyväinen ottamaan minut harjoittelijaksi. Asennoituminen ei nimittäin aina ollut itsestään selvyys, eikä ole ollut nyttemmin työtä hakiessanikaan. Ne ovat toki asioita, joihin minun tuli ja tulee suhtautua tietyllä ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Tärkeintähän opiskelijana oli saada kaikki opiskeluun liittyvä suoritettua ja se onneksi onnistui kohdallani vaikeuksista huolimatta.

Minusta kohdallani on ollut pelkästään hyvä asia, että olen saanut opiskella ja toimia "terveiden" parissa. Olen kokenut sen isona asiana ja ehdottomasti myös yhdenvertaisuutta lisäävänä asiana. Ihmiselle on tärkeää, että hän voi kokea olevansa yhteisön jäsen. Näin on tapahtunut kohdallani, ja ihmisiltä saamani vastaanoton sekä palautteen mukaan, he ovat kokeneet minut ja läsnäoloni positiivisesti monellakin tasolla.

Parasta, tai ainakin yksi tapa edistää yhdenvertaisuutta tässä yhteiskunnassa, olisi pyrkimys mahdollisimman normaaliin elämään, mitä se sitten kenelläkin on. Meitä erilaisia ihmisiä olisi pyrittävä tietoisesti integroimaan "terveiden" piiriin, normaaliin yhteiskuntaan, eikä niinkään erottamaan siitä omaksi ihmisryhmäkseen erityispalveluineen. Tässä, kuten kaikessa toiminnassa, tulee kuitenkin tietysti ensisijaisesti ottaa huomioon yksilö. Hänen tahtonsa, edellytyksensä ja muut mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät.

Jos tahtoa ja edellytyksiä on, jonkin yksilöllisen erityisominaisuuden ei tulisi mielestäni antaa vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun tai muuhun toimintaan "terveiden" parissa tai yleisemmin elämässä ja yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuutta edistettäessä tulisi pitää mielessä, että kaikkia palveluita ja toimintaa tulisi kehittää siten, että palvelut olisivat tasapuolisesti kaikkien ihmisten saatavana ilman tarvetta erityispalveluille. Tämä voi olla idealismia, mutta tähän tulisi pyrkiä.

Esteettömyyttä ei tavoiteta korjaamalla yksi asia yhden ihmisen tekemänä. Esteettömyys on päämäärä, johon tulee pyrkiä, mutta jota ei varmasti koskaan kokonaisuudessaan saavuteta. Mielestäni parhaiten eteenpäin päästään tekemällä pieniäkin asioita yhdessä. Esteettömyys on ennen kaikkea tahdon asia. Kerron esimerkin:

Opiskelessani Pieksämäellä minulla oli menossa päihde- ja mielenterveys-jakso. Minulle piti sitten jälleen löytää harjoittelupaikka. Opettaja sanoi, että Tyynelän kuntoutus- ja koulutuskeskus olisi hyvä paikka. Niinpä soitimme sinne. Kun ilmoitimme rajoitteestani ja kysyimme liikkumismahdollisuuksista johtaja ilmoitti, että portaita oli ulkona, mutta että asiakkaat kyllä varmasti mielellään nikkaroivat luiskan, jotta pääsen sisään ja, että muuten olisin harjoittelijana tervetullut. Kun harjoitteluni alkoi, takaovelle oli ilmestynyt vankkarakenteinen luiska ja auttajia riitti aina, kun tarvittiin. Harjoitteluaikani oli muutenkin opiskeluaikani antoisin.

Tämä oli yksi esimerkki tahdon ja yhdessä tekemisen merkityksestä esteettömyydessäkin. Ja koska tosiasia on, että päihderiippuvuus on usein myös invalidisoiva sairaus, luiskasta hyötyvät tulevaisuudessa myös useat asiakkaat ja sitä kautta Tyyneläkin.

Esteettömyyteen ja erilaisuuteen suhtautuminen on pitkälti asenteesta kiinni, mutta siihen vaikuttavat monet muutkin asiat, kuten kokemukset ja faktatieto. Asenneilmaston muokkaus on myös haaste tulevaisuudessa. Jokainen ihminen voi omalla tavallaan vaikuttaa asioiden eteenpäin menemiseen ja muuttumiseen yhä myönteisempään suuntaan. Esimerkiksi kertomalla havaitsemistaan "epäkohdista", jakamalla tietoa ja kokemuksiaan avoimesti ja rakentavassa hengessä voi vaikuttaa, unohtamatta tietenkään ponnekasta yhteistyötä muiden kanssa.

Suuri haaste esteettömyydessä on mielestäni asenteiden muuttamisen lisäksi liikkumisen helpottaminen. Esteettömyys alkaa yleisistä rakennuksista ja tiloista, joihin jokaisella kansalaisella pitäisi olla vaivaton pääsy. Oudointa on mielestäni, että juuri rakennetuissa tiloissa, joissa esteettömyys on "huomioitu", on pahoja puutteita. Tämä johtuu osin siitä ettei liikuntarajoitteisia käytetä hyödyksi asiantuntijoina suunniteltaessa tai rakennettaessa mahdollisimman liikkujaystävällisiä ympäristöjä. Liikkujaystävällisiä ovat ympäristöt, jotka soveltuvat kaikille, myös ihmisille, joilla ei ole liikunnassaan tai toiminnassaan mitään rajoitetta. Yhteistyön lisääminen myös tällä rintamalla on yksi tulevaisuuden haasteista.

Lotta Lamminen työskentelee tutkijana Teknillisen Korkeakoulun TUAS-talossa sijaitsevassa BIT Tutkimuskeskuksessa, joka on TKK:n itsenäinen tutkimusyksikkö. Hänen tutkimusalueensa liittyy ohutlevyjen muovaukseen, tuotekehitykseen ja materiaalien muovautumiseen. Tutkimuksen lisäksi Lammisen työhön sisältyy jonkin verran opetustehtäviä sekä luentoja.

Lotta Lamminen käyttää liikkuessaan kelattavaa pyörätuolia ja lisäksi hänellä on ollut avustajakoira. Hän on ollut mukana tekemässä Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan vammaisen opiskelijan opasta Otaniemi opiskeluympäristönä vammaisen opiskelijan näkökulmasta. Hän on ilmoittanut olevansa tarvittaessa liikuntavammaisen opiskelijan käytettävissä opiskeluun liittyen. Muuten hän ei tällä hetkellä työskentele esteettömyyden parissa.

Avustajakoiran kanssa opiskelu ja työyhteisössä toimiminen on ollut Lotta Lammiselle vaivatonta. Hän ei ole saanut negatiivista palautetta, ja ratkaisuista esimerkiksi allergiatilanteissa hän on voinut neuvotella sekä opiskelijoiden että henkilökunnan kanssa. Avustajakoira on ollut Lammisen mukana kaikkialla, niin työpisteessä, luennoilla ja tenteissä kuin opiskelijaravintoloissakin.

Yhdenvertainen työyhteisö

Työpaikkani on hyvä esimerkki esteettömistä ratkaisuista, Lamminen kertoo. TUAS-talossa, jossa liikuntavammaiset on jo suunnitteluvaiheessa otettu huomioon, esimerkiksi työtilat on tehty muunneltaviksi. Työntekijät ovat saaneet vaikuttaa työtilojensa suunnitteluun. Esteettömyys on toteutunut myös Lammisen töiden sisällössä.
- Olen saanut työskennellä projekteissa, joissa kykyni ovat päässeet hyvin hyödynnetyiksi. Olen voinut oppia lisää, mutta fyysiset rajoitteeni eivät ole haitanneet liikaa.
- Minulle on jaettu vastuuta samoin periaattein kuin muillekin työyhteisössämme. Esimieheni kohtelee minua tasavertaisena työntekijänä, ja erityisjärjestelyjä tehdään jos (ja vain jos) niitä itse pyydän.

Lotta Lamminen on päässyt työnsä puitteissa osallistumaan kansainvälisiin konferensseihin myös ulkomailla yhdenvertaisena kollegojensa kanssa. Lamminen on kokenut työmatkoilla tarvitsemansa ulkopuolisen avun korvaamisen ongelmalliseksi.
- Selviydyn itsenäisesti työpaikallani, mutta työmatkoille tarvitsen usein avustajaa. Näiden kustannusten korvaaminen ei kuulu kenellekään, joten jokaisen työmatkan kohdalla pitää neuvottelut käydä uudestaan.

Suurin haaste esteettömyyden edistämiselle on Lotta Lammisen mielestä asenteiden muokkaus ja toisaalta muutostöiden rahoitus. Omassa organisaatiossaan hän on usein törmännyt ajattelumalliin, jossa esteettömyyden edistäminen koetaan turhaksi, kun ei ole henkilöitä, joille esteettömyys on välttämätöntä. Tällöin ei nähdä sitä, että esteettömyyden tulee olla ennen käyttäjiä. Esimerkiksi vammaisen nuoren on vaikea kuvitella opiskelevansa korkeakoulussa, joka on esteellinen, sanoo Lamminen.

Uusi ovi ja internet helpottavat opiskelua

Lotta Lamminen opiskeli aikanaan TKK:lla konetekniikkaa. Hän kertoo, että nykyäänkin opintojen alkuvaiheessa kaikki luennot pidetään Alvar Aallon suunnittelemassa päärakennuksessa, missä ongelmakohdat liittyvät pääasiassa Alvar Aallon suojeltuun arkkitehtuuriin. Päärakennuksen esteitä on pystytty vain osin poistamaan ja sen vuoksi ratkaisut ovat puolinaisia. Pääovea ei ole saatu esteettömäksi, vaan liikuntavammaisten kulku tapahtuu kellarin oven kautta. Osa kerrosten välillä kulkevista hisseistä on liian pieniä ja porrashissejä on jouduttu käyttämään paljon. Joka paikkaan kuitenkin pääsee, vaikka paikoittain joutuukin hieman kiertämään. Lamminen iloitsee löytäneensä äskettäin rakennuksessa käydessään uuden oven, josta pyörätuolilla liikkuvien käynti on nykyisin ohjattu.
- Ovi on syrjässä ja pieni, mutta silti suuri parannus entiseen siivousvaraston kautta kulkemiseen. Myös koneosastolla on runsaasti portaita, mutta porrashissien ja tavallisten hissien avulla liikkuminen onnistuu.

Kun Lotta Lamminen aloitti opintonsa vuonna 1996, kursseille ja tentteihin ilmoittautumiset tehtiin ilmoitustauluilla. Tuolloin listat olivat usein liian korkealla, että niihin olisi tuolista käsin saanut nimensä kirjoitettua, ja ruuhkaisilla kursseilla pyörätuolin kanssa osallistumispaikasta joutui taistelemaan. Ilmoittautumisten ja kurssien tiedotusasioiden siirtyminen internetissä tietokoneilla hoidettaviksi helpotti etenkin vammaisten henkilöiden osallistumismahdollisuuksia.

Lotta Lammisen linkkivihjeet

• Vammaisen opiskelijan opas Otaniemi opiskeluympäristönä vammaisen opiskelijan näkökulmasta (pdf-tiedosto 23kb)
• Avustajakoira - Assistenthund ry

Invalidiliiton 1.3.2007 alkanut ESKEH-projekti keskittyy rakennetun ympäristön esteettömyyden arviointiin.

Tavoitteena on luoda

• yleisesti hyväksyttävä esteettömyyden arviointimenetelmä.
  Tämä sisältää myös arviointikriteereiden ja kartoituslomakkeiden rakentamisen.
• opas menetelmän ja työkalujen käyttöön

Rakentamisesta yhä suurempi osa kohdistuu olemassa olevien rakennusten peruskorjaamiseen. Väestön ikääntyessä ja vammaisten ihmisten lukumäärän kasvaessa rakennetun ympäristön esteettömyys tulee huomioida entistä paremmin. Peruskorjausta edeltävien kuntokartoitusten yhteydessä tulisi aina tehdä myös esteettömyyskartoitus, ja kartoitusmenetelmien on oltava objektiivisia ja tulosten luotettavia.

Projektia rahoittavat Raha-automaattiyhdistys ja Helsingin kaupungin Helsinki kaikille -projekti.

Keväällä 2008 menetelmää pilotoidaan mm. Kuopiossa ja Kainuussa projektin ulkopuolisten tahojen toimesta. Tiivistä yhteistyötä tehdään myös Stakesin Sosiaali- ja terveydenhuollossa asioinnin esteettömyyden laatuluokitus -hankkeen kanssa.

Lisätietoja projektista:
Anna Ruskovaara
projektipäällikkö, FM
puh. 09 6131 9202 tai 050 414 6404
sähköposti: anna.ruskovaara(at)invalidiliitto.fi

Takaisin