Kuten ehkä tästä alusta käy ilmi, me vietimme paljon aikaa yhdessä. Lähes poikkeuksetta tuo mysteerinen tanssittaja oli seurassani heti hänet siinä huomattuani. On todettava, etten voi olla mitenkään varma, oliko tämä hiljainen temppuilija seurassani silloin, kun en häntä huomannut. Katsokaas, sellaisia mieleen jäävät tyypit ovat. Kun ihailet tai vihaten vertaat heitä aamuiseen ulosteeseesi, et välttämättä ehdi tunteilultasi huomata, ovatko he vierelläsi läsnä yhdessä elettävässä ulkomaailmassa. Tällä tapaa miettien he voivat olla kuin päivittäin katoava sukka, jota etsit vaikka se onkin ollut jalassasi jo viimeiset kymmenen minuuttia. Meistä voisi kai sanoa, että olimme nykyisen koulutusihanteen mukainen tehokas unelmapari: vähän oikeaa ajattelemaan haastavaa puhetta ja paljon yksipuolisesti toistojen kautta opittua. Enimmäkseen minä opin häneltä, vaikka hän seurasikin minua, jopa uniini. Hänen seuratessaan minua, minulle jäi se puhujan rooli.

Menimme monesti paikallisiin juottoloihin, joissa minä kohtalon oikusta viihdyin ehkä paremmin kuin sulavasti tanssiva ystäväni. Noiden paikkojen ovella minä puhuin seuralaisestani. Jostain syystä monissa paikoissa meitä kohtasi meidät itseämme paremmin tunteva meille tuntematon henkilö. Ovella oleva mies tai nainen kertoi, etten pystyisi tulemaan ystävä mukanani tuolle lapsilta kielletylle alueelle. Paikassa oli liikaa portaita ja lapsille vaarallisia lasinsiruja. Kukapa ei tuollaisen ulkoa opetellun runouden edessä puolustaisi selkeästi syytöntä seuralaistaan? Sopersin, ettei pelkistä suvaitseviksi kerrotuista, mutta ihmistä yhteen tai useampaan ulkoistettuun malliin pakottavista puheista tai kirjoista voi toista tietää. Olemmehan kaikki seikkailumme arvoituksia, erilaisia arvoituksia. Olemme taiteilijoita, joita moni toisen jo elettyä elämänmallia elävä ei valmiiksi suunnitellusta maailmastaan tavoita. Löydämme toisen erilaisen olemistavan juuri silloin kun haluamme hänen huomioivan oman ainutlaatuisuutemme. Jos vain aidosti myönnämme erilaisuutta olevan, näemme sitä muuallakin kuin kauniissa sanoissa. Tämä on jatkuvasti ihmisissä ja heidän aidossa erilaisuudessaan näyttäytyvää vapauden dialogia. Sen on avointa arkipäivää, jota ei kaikissa "sisäänpääsykeskusteluja" käyvissä ihmispäissä suostuta näkemään. Ei ainakaan tämän baarin ovella. Näistä keskusteluyrityksistäni huolimatta, tai ehkä niistä johtuen löysimme itsemme pettymyksellä ruoskittuina kadulta.

Tuona yönä olimme lähes tukehdutettuja, pois potkittuja, toisiaan kunnioittamaan kiirehtävien ihmisten tieltä. Kun katsoin sinuun, kun kosketin sinua, olit kylmä ja kankea kuin paikallaan puhaltava syystuuli. Enkä minä saanut omin voimin sinua enää liikuteltua. Päiväsi meidän keskellämme loppuivat tämän illan ja aikaisempien reissujemme seurauksena. Tämän hieman surullisen hetken lisäksi ystäväni, minä muistan myös monet suuret hetkemme. Muistan tyylimme. Muistan monet yllättävät lentomme. Muistan ulkomaanseikkailumme, jolloin ollessamme aidosti itsenämme saimme olla vapaita taiteilijoita. Muistan punk-keikkamme. Muistan vapaudessaan miellyttävät mietosavukkeelle ja uteliaisuudelle tuoksuvat ihmiset. Joskus ollessani ihminen, ja vain ihminen, ihmisten joukossa jotkut jopa halusivat meidät esiintymään. Sinä liikuit, minä puhuin.

Nyt on sateinen aamuyö. Minä taisin olla Antin jälkeen viimeinen muistopuhuja. Enää meitä odottavat täytekakut ja kuva ennen liikkuneesta vähemmän liikuttavasta esineestä kynttilöineen. Ja muistomalja, onhan aamuyö.

"Pojat, laskekaa veteen nopeasti, mutta kunnioittaen, me emme halua virkavaltaa sillalle!"
"Hei Antti.. pidätkö uudesta pyörätuolistani?"

Jan Hänninen aloitti tietotekniikan opinnot vuonna 1996. Maisterin paperit hän sai käteensä kesäkuussa. Riviopiskelijasta Hänninen poikkeaa kuitenkin siinä, että hän liikkuu pyörätuolilla, tarvitsee apua muistiinpanojen tekemisessä ja tenttijärjestelyissä sekä usein myös henkilökohtaisen avustajan.
- Varsinkin alkuaikoina liikkumiseni oli rajoitettua. Yliopistolla on kuitenkin koko ajan lisätty esteettömyyttä. Ja vammaisia opiskelijoitakin on nykyisin enemmän, pohtii Hänninen.

Tietotekniikan laitos on suhtautunut myönteisesti erilaiseen opiskelijaansa, ja erityisjärjestelyjä on tehty Hännisen tarpeiden mukaisesti. Ongelmiakin kuitenkin oli.
- Apua piti etsiä monen ihmisen takaa ja tieto oli hajallaan eri puolilla yliopistoa. Olisi hyvä, jos vammaisille opiskelijoille olisi parempi tukiverkosto. Myös oma tukihenkilö olisi hyvä olla olemassa, ehdottaa Hänninen.

Hänninen kuitenkin kiittää yliopistoa ennakkoluulottomuudesta.
- Vaikka aluksi olikin hankaluuksia, on palvelu aina ollut hyvää. Hän on iloinen maisterin papereistaan, sillä ne todistavat selviytymisestä muiden joukossa.
- Tämä on ollut sekä itselleni että laitokselle iso haaste. Onnistuminen palkitsee varmasti kaikki. Hänninen aloitti valmistumisensa jälkeen jatko-opinnot ja työskentelee samalla itsenäisenä yrittäjänä. Hänen tutkimuksensa liittyy neurotieteisiin.
- Tavoitteeni on viiden vuoden kuluttua tohtorinhattu, hän kertoo.

Nykyisin Hänninen asuu Kangasvuoressa tavallisessa vuokrakaksiossa. Opiskeluaikana hän asui Kortepohjassa, jossa pärjäsi hyvin.
- Joskus tosin saattoi olla pientä vääntöä siinä, että sai viikonloppuna hissinkorjaajan paikalle. Minä kun en pysty liikkumaan ilman sitä.
Hännisen mielestä esteettömyys löytyy ennen kaikkea ihmisen pään sisältä.
- Esteettömyys riippuu siitä, miten valmis ihminen on vastaanottamaan siihen liittyvät asiat ja toimenpiteet ja miten hän ottaa vammaiset ihmiset huomioon.

Erilaiset opiskelijat ovat voimavara

Jan Hänninen osallistui muun muassa lehtori Vesa Lappalaisen kursseille.
- Esimerkiksi ohjelmointikurssilla, jolle osallistuu noin 150 opiskelijaa, Jan istui eturivissä. Opettajalle oli mukavaa, kun Jan on niin välitön ja näyttää tunteensa. Näkee heti, milloin joku asia menee perille. Muista ei koskaan tiedä, kuuntelevatko he edes, Lappalainen naurahtaa.

Tehtäviä palautettaessa Hännisellä oli mukana avustaja, joka ymmärsi Janin puhetta paremmin.
- Avustajan käyttö sujui ihan hyvin, kun siihen tottui. Joskus oli hankaluuksia, kun avustajalle tietotekniikan käsitteet eivät olleet tuttuja. Käytimme kuitenkin paljon sähköpostia apuna, ja sen käyttö Janilta sujuu kuin keneltä tahansa opiskelijalta.

Lappalainen on opettanut myös näkövammaisia.
- Joskus luennolla on ollut opaskoirakin, joka kuunteli opetusta hiiren hiljaa. Erilaiset opiskelijat ovat Lappalaisen mielestä voimavara.
- Heitä ei pitäisi missään tapauksessa väheksyä, hän korostaa.

Hännisen tutorina toimi vuonna 1996 Eeva-Kaisa Rouhiainen. Hänen mielestään tärkeintä erilaisen opiskelijan ohjaamisessa on ennalta varautuminen.
- Janin tulosta ryhmääni tiesin ajoissa ja osasin suunnitella ohjelman sen mukaisesti - esimerkiksi varata huoneen, jonne ei tarvinnut mennä portaita pitkin. Muuten ryhmäläisiä on kohdeltava samalla tavoin. Ketään ei pidä hyysiä, Rouhiainen korostaa.

Olen Julia-Maarie Vahtivaara, 28-vuotias, pyörätuolia liikkumiseen käyttävä nainen Turusta. Valmistuin 2002 sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksiköstä. Sen jälkeen olen opiskellut päihdetyöntekijäksi ja valmistuin tämän vuoden alussa. Tällä hetkellä en ole työssä. Olen toki hakenut työtä aktiivisesti valmistumisieni jälkeen ympäri Suomen, mutta vielä ei ole onnistanut.

Olen saanut opiskella "terveiden" parissa ja minut on otettu joka paikassa hyvin vastaan. Positiivista uteliaisuutta kohtaa toki aina sekä myös ajattelemattomuudesta kumpuavia sanoja, tekoja ym., mutta olen luonteeltani ihminen, joka kertoo mielellään itsestään, elämästään yms.

Opiskeluaikana sopivan opiskelupaikan löytäminen ja opiskelijaksi pääseminen ei aina ole ollut aivan yksinkertaista. Siinä syy, miksi päädyin Pieksämäelle sosionomiopiskelijaksi. Koulussa oli muun muassa hissien ansiosta suhteellisen helppo liikkua, mutta portaita ja muita hankalia paikkoja toki löytyi. Vaikka minulla oli henkilökohtainen avustaja, usein tarvittiin avuksi vielä opiskelukavereiden lisävoimaa, jotta kulkeminen eri paikkoihin onnistui. Tällainen haaste olivat esimerkiksi auditorion portaat.

Aiheuttihan liikuntarajoitteeni ja erilaisuuteni harmaita hiuksia muun muassa harjoittelupaikkoja ym. haettaessa. Piti tietysti ottaa huomioon, että paikassa pääsee liikkumaan, mutta myös se, että henkilökunta oli myöntyväinen ottamaan minut harjoittelijaksi. Asennoituminen ei nimittäin aina ollut itsestään selvyys, eikä ole ollut nyttemmin työtä hakiessanikaan. Ne ovat toki asioita, joihin minun tuli ja tulee suhtautua tietyllä ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Tärkeintähän opiskelijana oli saada kaikki opiskeluun liittyvä suoritettua ja se onneksi onnistui kohdallani vaikeuksista huolimatta.

Minusta kohdallani on ollut pelkästään hyvä asia, että olen saanut opiskella ja toimia "terveiden" parissa. Olen kokenut sen isona asiana ja ehdottomasti myös yhdenvertaisuutta lisäävänä asiana. Ihmiselle on tärkeää, että hän voi kokea olevansa yhteisön jäsen. Näin on tapahtunut kohdallani, ja ihmisiltä saamani vastaanoton sekä palautteen mukaan, he ovat kokeneet minut ja läsnäoloni positiivisesti monellakin tasolla.

Parasta, tai ainakin yksi tapa edistää yhdenvertaisuutta tässä yhteiskunnassa, olisi pyrkimys mahdollisimman normaaliin elämään, mitä se sitten kenelläkin on. Meitä erilaisia ihmisiä olisi pyrittävä tietoisesti integroimaan "terveiden" piiriin, normaaliin yhteiskuntaan, eikä niinkään erottamaan siitä omaksi ihmisryhmäkseen erityispalveluineen. Tässä, kuten kaikessa toiminnassa, tulee kuitenkin tietysti ensisijaisesti ottaa huomioon yksilö. Hänen tahtonsa, edellytyksensä ja muut mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät.

Jos tahtoa ja edellytyksiä on, jonkin yksilöllisen erityisominaisuuden ei tulisi mielestäni antaa vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun tai muuhun toimintaan "terveiden" parissa tai yleisemmin elämässä ja yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuutta edistettäessä tulisi pitää mielessä, että kaikkia palveluita ja toimintaa tulisi kehittää siten, että palvelut olisivat tasapuolisesti kaikkien ihmisten saatavana ilman tarvetta erityispalveluille. Tämä voi olla idealismia, mutta tähän tulisi pyrkiä.

Esteettömyyttä ei tavoiteta korjaamalla yksi asia yhden ihmisen tekemänä. Esteettömyys on päämäärä, johon tulee pyrkiä, mutta jota ei varmasti koskaan kokonaisuudessaan saavuteta. Mielestäni parhaiten eteenpäin päästään tekemällä pieniäkin asioita yhdessä. Esteettömyys on ennen kaikkea tahdon asia. Kerron esimerkin:

Opiskelessani Pieksämäellä minulla oli menossa päihde- ja mielenterveys-jakso. Minulle piti sitten jälleen löytää harjoittelupaikka. Opettaja sanoi, että Tyynelän kuntoutus- ja koulutuskeskus olisi hyvä paikka. Niinpä soitimme sinne. Kun ilmoitimme rajoitteestani ja kysyimme liikkumismahdollisuuksista johtaja ilmoitti, että portaita oli ulkona, mutta että asiakkaat kyllä varmasti mielellään nikkaroivat luiskan, jotta pääsen sisään ja, että muuten olisin harjoittelijana tervetullut. Kun harjoitteluni alkoi, takaovelle oli ilmestynyt vankkarakenteinen luiska ja auttajia riitti aina, kun tarvittiin. Harjoitteluaikani oli muutenkin opiskeluaikani antoisin.

Tämä oli yksi esimerkki tahdon ja yhdessä tekemisen merkityksestä esteettömyydessäkin. Ja koska tosiasia on, että päihderiippuvuus on usein myös invalidisoiva sairaus, luiskasta hyötyvät tulevaisuudessa myös useat asiakkaat ja sitä kautta Tyyneläkin.

Esteettömyyteen ja erilaisuuteen suhtautuminen on pitkälti asenteesta kiinni, mutta siihen vaikuttavat monet muutkin asiat, kuten kokemukset ja faktatieto. Asenneilmaston muokkaus on myös haaste tulevaisuudessa. Jokainen ihminen voi omalla tavallaan vaikuttaa asioiden eteenpäin menemiseen ja muuttumiseen yhä myönteisempään suuntaan. Esimerkiksi kertomalla havaitsemistaan "epäkohdista", jakamalla tietoa ja kokemuksiaan avoimesti ja rakentavassa hengessä voi vaikuttaa, unohtamatta tietenkään ponnekasta yhteistyötä muiden kanssa.

Suuri haaste esteettömyydessä on mielestäni asenteiden muuttamisen lisäksi liikkumisen helpottaminen. Esteettömyys alkaa yleisistä rakennuksista ja tiloista, joihin jokaisella kansalaisella pitäisi olla vaivaton pääsy. Oudointa on mielestäni, että juuri rakennetuissa tiloissa, joissa esteettömyys on "huomioitu", on pahoja puutteita. Tämä johtuu osin siitä ettei liikuntarajoitteisia käytetä hyödyksi asiantuntijoina suunniteltaessa tai rakennettaessa mahdollisimman liikkujaystävällisiä ympäristöjä. Liikkujaystävällisiä ovat ympäristöt, jotka soveltuvat kaikille, myös ihmisille, joilla ei ole liikunnassaan tai toiminnassaan mitään rajoitetta. Yhteistyön lisääminen myös tällä rintamalla on yksi tulevaisuuden haasteista.

Lotta Lamminen työskentelee tutkijana Teknillisen Korkeakoulun TUAS-talossa sijaitsevassa BIT Tutkimuskeskuksessa, joka on TKK:n itsenäinen tutkimusyksikkö. Hänen tutkimusalueensa liittyy ohutlevyjen muovaukseen, tuotekehitykseen ja materiaalien muovautumiseen. Tutkimuksen lisäksi Lammisen työhön sisältyy jonkin verran opetustehtäviä sekä luentoja.

Lotta Lamminen käyttää liikkuessaan kelattavaa pyörätuolia ja lisäksi hänellä on ollut avustajakoira. Hän on ollut mukana tekemässä Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan vammaisen opiskelijan opasta Otaniemi opiskeluympäristönä vammaisen opiskelijan näkökulmasta. Hän on ilmoittanut olevansa tarvittaessa liikuntavammaisen opiskelijan käytettävissä opiskeluun liittyen. Muuten hän ei tällä hetkellä työskentele esteettömyyden parissa.

Avustajakoiran kanssa opiskelu ja työyhteisössä toimiminen on ollut Lotta Lammiselle vaivatonta. Hän ei ole saanut negatiivista palautetta, ja ratkaisuista esimerkiksi allergiatilanteissa hän on voinut neuvotella sekä opiskelijoiden että henkilökunnan kanssa. Avustajakoira on ollut Lammisen mukana kaikkialla, niin työpisteessä, luennoilla ja tenteissä kuin opiskelijaravintoloissakin.

Yhdenvertainen työyhteisö

Työpaikkani on hyvä esimerkki esteettömistä ratkaisuista, Lamminen kertoo. TUAS-talossa, jossa liikuntavammaiset on jo suunnitteluvaiheessa otettu huomioon, esimerkiksi työtilat on tehty muunneltaviksi. Työntekijät ovat saaneet vaikuttaa työtilojensa suunnitteluun. Esteettömyys on toteutunut myös Lammisen töiden sisällössä.
- Olen saanut työskennellä projekteissa, joissa kykyni ovat päässeet hyvin hyödynnetyiksi. Olen voinut oppia lisää, mutta fyysiset rajoitteeni eivät ole haitanneet liikaa.
- Minulle on jaettu vastuuta samoin periaattein kuin muillekin työyhteisössämme. Esimieheni kohtelee minua tasavertaisena työntekijänä, ja erityisjärjestelyjä tehdään jos (ja vain jos) niitä itse pyydän.

Lotta Lamminen on päässyt työnsä puitteissa osallistumaan kansainvälisiin konferensseihin myös ulkomailla yhdenvertaisena kollegojensa kanssa. Lamminen on kokenut työmatkoilla tarvitsemansa ulkopuolisen avun korvaamisen ongelmalliseksi.
- Selviydyn itsenäisesti työpaikallani, mutta työmatkoille tarvitsen usein avustajaa. Näiden kustannusten korvaaminen ei kuulu kenellekään, joten jokaisen työmatkan kohdalla pitää neuvottelut käydä uudestaan.

Suurin haaste esteettömyyden edistämiselle on Lotta Lammisen mielestä asenteiden muokkaus ja toisaalta muutostöiden rahoitus. Omassa organisaatiossaan hän on usein törmännyt ajattelumalliin, jossa esteettömyyden edistäminen koetaan turhaksi, kun ei ole henkilöitä, joille esteettömyys on välttämätöntä. Tällöin ei nähdä sitä, että esteettömyyden tulee olla ennen käyttäjiä. Esimerkiksi vammaisen nuoren on vaikea kuvitella opiskelevansa korkeakoulussa, joka on esteellinen, sanoo Lamminen.

Uusi ovi ja internet helpottavat opiskelua

Lotta Lamminen opiskeli aikanaan TKK:lla konetekniikkaa. Hän kertoo, että nykyäänkin opintojen alkuvaiheessa kaikki luennot pidetään Alvar Aallon suunnittelemassa päärakennuksessa, missä ongelmakohdat liittyvät pääasiassa Alvar Aallon suojeltuun arkkitehtuuriin. Päärakennuksen esteitä on pystytty vain osin poistamaan ja sen vuoksi ratkaisut ovat puolinaisia. Pääovea ei ole saatu esteettömäksi, vaan liikuntavammaisten kulku tapahtuu kellarin oven kautta. Osa kerrosten välillä kulkevista hisseistä on liian pieniä ja porrashissejä on jouduttu käyttämään paljon. Joka paikkaan kuitenkin pääsee, vaikka paikoittain joutuukin hieman kiertämään. Lamminen iloitsee löytäneensä äskettäin rakennuksessa käydessään uuden oven, josta pyörätuolilla liikkuvien käynti on nykyisin ohjattu.
- Ovi on syrjässä ja pieni, mutta silti suuri parannus entiseen siivousvaraston kautta kulkemiseen. Myös koneosastolla on runsaasti portaita, mutta porrashissien ja tavallisten hissien avulla liikkuminen onnistuu.

Kun Lotta Lamminen aloitti opintonsa vuonna 1996, kursseille ja tentteihin ilmoittautumiset tehtiin ilmoitustauluilla. Tuolloin listat olivat usein liian korkealla, että niihin olisi tuolista käsin saanut nimensä kirjoitettua, ja ruuhkaisilla kursseilla pyörätuolin kanssa osallistumispaikasta joutui taistelemaan. Ilmoittautumisten ja kurssien tiedotusasioiden siirtyminen internetissä tietokoneilla hoidettaviksi helpotti etenkin vammaisten henkilöiden osallistumismahdollisuuksia.

Lotta Lammisen linkkivihjeet

• Vammaisen opiskelijan opas Otaniemi opiskeluympäristönä vammaisen opiskelijan näkökulmasta (pdf-tiedosto 23kb)
• Avustajakoira - Assistenthund ry