ESOK https://esok.fi These are the search results for the query, showing results 1 to 5. Työkoirat https://esok.fi/hankkeet/esok-hanke/kaytannot/tilat/tyokoirat/index_html Miten turvata opas- tai avustajakoiraa käyttäville vammaisille ja eläinallergisille yhdenvertaiset osallistumismahdollisuudet?

Suomessa on noin 250 opas- tai avustajakoiran käyttäjää. Arviolta noin 5 % suomalaisista kärsii eläinpölystä. Samalla kun opas- ja avustajakoirien vieminen ravintoloihin, elintarvikeliikkeisiin, virastoihin, harrastustiloihin ja liikennevälineisiin on sallittua, tulee myös eläinallergisten ihmisten osallistuminen turvata.

Suomen perustuslain mukaan ketään ei saa asettaa ilman hyväksyttävää perustetta eri asemaan vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintää koskevalla lainsäädännöllä velvoitetaan julkisten tilojen haltijoita kohtelemaan ja palvelemaan asiakkaitaan tasavertaisuusperiaatteen mukaisesti.

Näkövammaisten Keskusliiton ja Allergia- ja Astmaliiton yhteisessä kannanotossa (2005) tavoitteena on turvata opas- tai avustajakoiraa käyttäville vammaisille ja eläinallergisille yhdenvertaiset osallistumismahdollisuudet. Tämä merkitsee sitä, että näihin ryhmiin kuuluvien henkilöiden tulee voida vammastaan tai sairaudestaan huolimatta matkustaa, tehdä työtä, opiskella, harrastaa ja viettää mielekästä vapaa-aikaa.

Suosituksessa todetaan, että kummallakaan osapuolella ei ole ensisijaista ja toista ryhmää poissulkevaa osallistumisoikeutta. Tavoitteena on löytää yhdessä neuvotellen ratkaisu jättämättä asiaa kolmannen osapuolen määrättäväksi. Kohtaaminen ja kummankin osapuolen osallistuminen mahdollistuvat yhteisellä joustavuudella ja varotoimenpiteillä kuten:

  • järjestetään erillinen tila ja sisäänkäynti eläinallergiselle ihmiselle ja opaskoirankäyttäjälle,
  • samassakin tilassa voidaan sijoittautua niin kauas toisistaan, että molemmat osapuolet voivat olla läsnä ja osallistua,
  • valitaan yleisiin tiloihin nihkeäpyyhittäviä pintoja ja tehostetaan siivousta,
  • eläinallerginen ihminen voi tietäessään etukäteen, että tilassa voi olla opaskoiria, varautua lisäämällä oireen mukaista lääkitystä.

Joukkoliikenteessä noudatetaan liikenne- ja viestintäministeriön suositusta Opas- ja avustajakoiran kanssa joukkoliikenteessä (2003). Ohjeissa pidetään pienenä todennäköisyyttä, että koira-allergisen ja opas- tai avustajakoiran kanssa liikkuvan henkilön matkustamista samassa tilassa. Toisaalta eläinallergeeneja esiintyy selvitysten mukaan runsaasti joukkoliikennevälineissä. Niitä kulkeutuu matkustajien tai henkilökunnan vaatteissa, vaikka eläimiä ei olisikaan mukana.

Liikennevälineissä suositellaan käyttämään helposti puhdistettavia materiaaleja sekä huolellista ja säännöllistä siivousta ja tuuletusta allergeenien määrän vähentämiseksi. Henkilökunnalla tulisi myös olla tarvittavat ensiaputaidot.

Matkustamisen onnistumiseksi kannattaa pidempien matkojen yhteydessä jo varausta tehdessään kertoa allergiastaan tai liikkumisestaan koiran kanssa. Nopeatempoisessa lähiliikenteessä on hyvä ottaa huomioon sijoittuminen liikennevälineessä. Jos bussiin on tulossa sekä opaskoiran kanssa liikkuva että eläinallerginen henkilö pyritään kuitenkin siihen, että palvellaan linja-autoon ensin tullutta asiakasta. Vastaavasti lennolle ensiin varauksen tehnyt palvellaan ensisijaisesti.

Elintarvikemyymälöihin ja ruokailutiloihin on näkövammaisten käyttämien opaskoirien ja liikuntavammaisten avustajakoirien pääsy sallittu. Ennakkotapauksessa Vaasan käräjäoikeus tuomitsi 27.9.2005 kaksi ravintolatyöntekijää päiväsakkoihin syrjinnästä, koska he kielsivät opaskoiran kanssa liikkuvalta näkövammaiselta asiakkaalta pääsyn pizzeriaan.

Työpaikoilla työnantajaa ja työntekijöitä velvoittavan työturvallisuuslain tarkoituksena on parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tarkoitus on myös ennalta ehkäistä ja torjua työtapaturmia, ammattitauteja ja muita työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden haittoja. Myös allergiaa ja hengitysvaikeuksia olisi aktiivisesti ehkäistävä. Kaikilla osapuolilla on Työturvallisuuslain mukaan osansa vastuusta:

  • Työnantajan yleinen huolehtimisvelvoite velvoittaa työnantajaa huolehtimaan tarpeellisilla toimenpiteillä työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä (Työturvallisuuslain 8 §). Tässä tarkoituksessa työnantajan on otettava huomioon työhön, työolosuhteisiin ja muuhun työympäristöön samoin kuin työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat.
  • Työnantajan ja työntekijöiden on yhteistoiminnassa ylläpidettävä ja parannettava työturvallisuutta työpaikalla (17 §).
  • Työntekijän on viipymättä ilmoitettava työnantajalle ja työsuojeluvaltuutetulle työolosuhteissa tai työmenetelmissä jne. havaitsemistaan vioista ja puutteellisuuksista, jotka voivat aiheuttaa haittaa tai vaaraa työntekijöiden turvallisuudelle tai terveydelle (19 §).

Lähteitä

Yhteystahoja

]]> No publisher Hannu Puupponen Apuvälineet Liikkuminen Työpaikka Liikenne Lainsäädäntö 2011-09-15T10:55:32Z Sivu Viittomakielen tulkkipalvelut siirtymässä kunnilta valtioille – muuttuvatko opiskelumahdollisuudet? https://esok.fi/hankkeet/esok-hanke/artikkelit/ronnberg/index_html Marika Rönnberg <p><img style="padding: 0.5em; float: right;" alt="Viittomakielistä opetusta" src="http://esok.jyu.fi/KUVIA/viittomat/opetusta/">Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) laittoi 16.3.2007 <a href="http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/documents/10723/index.htx">kotisivuilleen</a> tiedotteen, jossa kerrotaan, että tulkkipalveluja suunnitellaan siirrettäväksi valtion hoidettavaksi. Muutos tulisi voimaan vuonna 2009. Suunnitelmien toteuttaminen riippuu paljolti myös uudesta hallituksesta ja sen tekemistä linjauksista sekä poliittisesta tahdosta. Palvelujen siiryminen kunnilta valtiolle voisi helpottaa joitakin opiskelutulkkauksen ongelmia ja parantaa viittomakielisen opiskelijan tilannetta. Muutos voidaan toteuttaa eri tavoilla, joilla on erilaisia vaikutuksia palvelujen toteutumiseen. </p>
<h3>Parannuksia alueelliseen tasa-arvoon ja opiskelutulkkauksen toteuttamiseen?</h3>
<p>STM on todennut, että tulkkipalvelut eivät ainakaan huonontuisi. Mahdollinen muutos toisi eri kunnissa asuville tasa-arvoa. Nyt palvelujen saaminen riippuu siitä, missä kunnassa asuu ja millainen on kunnan taloudellinen tilanne. Alueelliset tulkkikeskuksetkin pysyisivät muutoksen jälkeen ennallaan. Silti rahaa tulkkipalveluihin tuskin on odotettavissa lisää.</p>
<p>Valitusta ratkaisumallista riippuen muutos voisi tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki tulkkipalveluun liittyvät hakemukset lähetettäisiin valtiolle sen sijaan, että hakemus lähetettäisiin tulkkipalvelun käyttäjän kotikunnan sosiaalitoimistoon. Näin ollen palvelun saaminen tai vaikkapa tulkkaustuntien määrä ei enää riipu yksittäisestä virkamiehestä eikä hänen asenteistaan tai tietotasostaan tulkkipalveluiden suhteen.</p>
<p>Jotkin asiat voisivat nytkähtää huomattavasti eteenpäin:
<ul><li>Montako tulkkia tilaisuuteen tai opiskeluun maksetaan (vain yksi tulkki vai paritulkkaus)?</li>
<li>Voisiko kielten tunneille saada kirjoitustulkkauksen, vaikka muuten käytössä olisi viittomakielinen opiskelutulkkaus?</li>
<li>Miten tulkkipalvelu järjestetään opiskelijavaihdossa ulkomaille? Lähteekö tulkki Suomesta mukaan? Kuka tulkkauksen ja suomalaisen tulkin kulut kohdemaassa maksaa? Käyttääkö opiskelija kyseisen maan tulkkipalvelua? Asiaa päätettäessä on otettava huomioon se, osaako opiskelija muuta kuin suomalaista viittomakieltä eli onko kyseisen maan tulkin käyttäminen realistinen vaihtoehto.</li>
<li>Voisiko tulkkipalvelu olla käytettävissä muissa (vapaa-ajan) ulkomaan matkoissa.</li>
<li>Hyödynnetäänkö etätulkkauksen käyttömahdollisuutta tehokkaasti eri puolilla maata? Etätulkkauksen on todettu säästävän aikaa ja rahaa sekä mahdollistavan tulkin työajan tehokkaamman käytön. Samalla työajalla tulkki ehtii palvella useampaa tulkkipalvelua tarvitsevaa sen sijaan, että käyttää suuren osan työajastaan eri tulkkauspaikoille matkustamiseen. Valtakunnallinen etätulkkauspalvelu monen toimijan yhteistyönä on käynnistymässä viimeistään vuoden 2009 aikana uudessa valtakunnallisessa etätulkkaushankkeessa, jota vetää Uudenmaan erityispalvelut tulkkipalveluiden hankintapiiri. Voisiko etätulkkausta käyttää joissain opiskelutulkkaustilanteissa?</li>
<li>Otetaanko vakavasti järjestöjen ajama vähimmäistuntimäärien poisto? Käytännössä vähimmäistuntimäärien poisto tarkoittaisi, että jokaisella olisi oikeus käyttää tulkkia niin paljon kuin todellinen tarve on.</li>
</ul></p>
<h3>Tulkkipalvelu laillisena oikeutena</h3>
<p>Vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaan kuulo-näkövammaisella on oikeus käyttää asiointiin vähintään 360 tuntia vuodessa ja kuulovammaisella tai puhevammaisella vähintään 180 tuntia vuodessa (vammaispalveluasetus § 8-9). Asetuksen § 9 määrittelee, että opiskeluun tulee saada opiskelutulkkausta ”siinä laajuudessa kuin henkilö sitä tarvitsee, selviytyäkseen opinnoistaan”. Opiskelutulkkaukseen tulee hakea tulkkipäätöstä erikseen eikä siihen myönnetty tulkkausmäärä vähennä asiointiin tarkoitettuja tunteja. Kunnan on järjestettävä tulkkipalvelua sitä tarvitsevalle (ns. subjektiivinen oikeus) eikä tulkkipalvelun käyttö saa maksaa henkilölle itselleen mitään (vammaispalvelulaki § 8 ja § 14).</p>
<h3>Mikä on hyväksyttävää opiskelua?</h3>
<p>Silloin tällöin kunnissa pohditaan sitä, mikä opiskelu on ns. hyväksyttävää opiskelua. Ovatko avoimen yliopiston opiskelut sellaista opiskelua, johon myönnetään opiskelutulkkausta vai tulisiko opiskelijan käyttää siinä asioimiseen tarkoitettuja tulkkaustuntejaan? Entä saako viittomakielinen kuuro keskeyttää vaikkapa kaksi aloittamaansa opiskelulinjaa ja olla silti oikeutettu aloittamaan täysin uudessa opiskelupaikassa ja saada sinne opiskelutulkkauksen? Onko vain sellainen opiskelu, josta saa jonkin ammatin tai ylioppilaslakin, riittävän tärkeää opiskelua, että siihen opiskelutulkkaus myönnetään? Kenellä on oikeus arvioida jokin opiskelu toista tärkeämmäksi?</p>
<p>Näkisin, että jokaisen perusoikeuksiin kuuluu oikeus elinikäiseen oppimiseen. Tuskin löytyy enää työpaikkaa, jossa voi kerran ammattiin valmistuttuaan tehdä töitä eläkeikään asti. Työelämä edellyttää jatkuvaa ammattitaitonsa päivittämistä ja uuden oppimista. Viittomakielisen kuuron kohdalla tämä tarkoittaa tulkkipalvelun käyttöä. Mikäli viittomakielinen työntekijä opiskelee töidensä ohessa, se tarkoittaa tavallisesti ilta- ja viikonloppuopiskelua. Tähän hänen tulisi saada opiskelutulkkauspäätös siitäkin huolimatta, ettei ko. opiskelu valmista suoranaisesti mihinkään uuteen ammattiin.</p>
<h3>Opiskelu edellyttää laadukasta tulkkipalvelua</h3>
<p><img style="padding: 0.5em; float: left;" alt="Tulkit työssään" src="http://esok.jyu.fi/KUVIA/estopisksem/tulkit2/">Opiskelutulkkaus on kaikissa muodoissaan vaativa tehtävä tulkille. Kokopäiväinen opiskelu edellyttää usein läsnäoloa luennoilla / tunneilla jopa kahdeksan (8) tuntia päivässä viitenä (5) päivänä viikossa. Jo yksittäisten opiskelupäivien pituuden takia yhä useammassa paikassa käytetään nykyisin paritulkkausta. Tällä taataan se, että viittomakielinen kuuro opiskelija saa laadukasta tulkkausta ja voi keskittyä kuulevien opiskelutovereidensa kanssa tasavertaisesti opintojensa suorittamiseen.</p>
<p>Kahden tulkin käytön tarpeellisuutta voidaankin tarkastella tulkin kannalta kahdesta eri näkökulmasta: a) tulkkauksen laatu yksittäisessä tulkkaustilanteessa ja b) tulkin työssä jaksaminen ja työhyvinvointi pidemmällä tähtäimellä. Paritulkkausta käytetään tulkkauskokonaisuuden laadun parantamiseksi, sen pitämiseksi tasaisempana alusta loppuun. Jo kymmenen minuutin jälkeen tulkkauksen laadussa on havaittavissa notkahdus, siis sitä mukaa kuin tulkki väsyy. Vaikka riittävät tauot auttavatkin tulkkia jaksamaan pidempään, paritulkkaus tuo kuitenkin oman lisäarvonsa. Tietoisuus siitä, että työtehtävän vastuu on jaettu, tuo lisää voimavaroja. Tulkin energiaa ei mene sen prosessoimiseen, jaksaako ja suoriutuuko tulkkaustehtävästään yksin. Pari tukee tulkkauksen oikeellisuutta, korjaa ja täydentää aktiivivuorossa olevan tulkin tuotosta tarpeen mukaan. Paritulkkauksessa kaksi tulkkia täydentää toisiaan myös siinä, että tulkeilla on mahdollisimman tehokkaasti käytössään se materiaali, jonka pohjalta he ovat tulkkaustehtävään valmistautuneet.</p>
<p>Kuurojen Liitto ry:n näkemys on, että kaikilla on oikeus saada laadukasta tulkkausta. Tämä oikeus on sekä kuulevalla että viittomakielisellä; viittomakielen tulkki on heitä kumpaakin varten. Eri tulkkipalvelua tarvitsevien ryhmien kohdalla tulee huomioida yksilölliset tarpeet. Erityisen tärkeää tämä on kuulo-näkövammaisen ja kuurosokean opiskelijan kohdalla pohdittaessa opiskelutulkkauksen järjestämistä.</p>
<p>En tässä kirjoituksessa nyt puutu laajemmin siihen vuosittaiseen ongelmaan, että opiskelutulkkeja tuntuu olevan aina liian vähän opiskelijoihin nähden. Totean vain, että joka syksy jokunen opiskelija joutuu aloittamaan opintonsa ilman tulkkia tai vajailla tulkkausjärjestelyillä, joka syö opiskelijan motivaatiota ja vaikeuttaa opintojen läpiviemistä kunnialla.</p>
<h3>Tulkkipalvelumuutoksen erilaisia toteuttamismahdollisuuksia</h3>
<p>STM:n suunnittelema tulkkipalvelumuutos vaikuttaisi varmasti opiskelutulkkauksen järjestämiseenkin. On kuitenkin vaikea vielä tässä vaiheessa ennustaa, millaisia muutoksia erityisesti opiskelutulkkaukseen olisi luvassa.</p>
<p>Tulkkipalvelujen siirto kunnilta valtiolle olisi nähdäkseni lupaava suunta, joka toisi tasa-arvoa eri puolilla maata asuville tulkkipalvelun käyttäjille. Tuskin kuitenkaan koko valtakunnan tulkkipalvelua voi hoitaa Helsingistä käsin, vaan palvelu tulee olemaan jonkin valtion laitoksen paikallistoimistojen hoidettavana. Mikäli kaikki päätökset tehtäisiin Helsingissä, olisi paikallistason tietämys vaarassa – Helsingistä ei kuitenkaan näe riittävän selvästi sitä, millaisia erityispiirteitä tulkkipalveluiden järjestämisessä ja tulkkaustarpeissa on esimerkiksi Kuusamossa.</p>
<p>Yksi vaihtoehto, jota STM on pohtinut, on tulkkipalveluiden siirtyminen Kansaneläkelaitoksen (Kela) hoidettavaksi. Tässä toki voi olla vaarana se, että vaikka aluetoimistoilla onkin oman alueensa tuntemus, Kelalla ei sinällään ole tietotaitoa tulkkipalveluiden suhteen. (Mainittakoon kuitenkin, että tulkkipalvelut ovat oma erityisalansa, josta vain harvalla valtion laitoksella on valmiiksi tietotaitoa.) Lisäksi Kela toimii pääosin niin, että jokaista etuutta haetaan eri lomakkeilla. Jokaisen lomakkeen liitteenä tulee olla todistuksia, selvitystä jne. Mikäli tulkkipalvelut olisivat Kelan hoidettavana, vaarana voisi olla se, että tulkkipalvelua hakevan kuulokäyrään tai näön menetyksen prosentteihin kiinnitetään liikaa huomiota eikä huomioida yksilön kokonaistilannetta. Voihan olla, että kuulokäyrä on juuri ja juuri määritellyn tulkkipalveluun oikeuttavan tason alapuolella, mutta tulkin tarve yksilön elämässä on kuitenkin ilmeinen. Toisaalta on paikallaan miettiä, onko valtiolla valmiina sellaista laitosta, jolla olisi paikallistoimistoja ympäri maata ja jonka toimialaan tulkkipalvelut voisi edes parhaalla tahdolla nähdä kuuluvaksi. Tuleeko valtion perustaa tulkkipalveluiden hoitoon täysin uusi laitos?</p>
<p>Toinen esillä ollut vaihtoehto on se, että palvelu järjestetään edelleen sosiaalitoimistoista käsin, mutta valtio osallistuu tulkkipalvelukustannuksiin suuremmalla ja korvamerkityllä summalla. Ehdottoman positiivinen puoli asiassa on se, että kunnilla on jo olemassa vuosien kokemus tulkkipalvelun käytännöistä, vaikka palvelu ei olekaan aivan joka puolella maata toiminut sujuvasti ja lain hengen mukaisesti. Voidaan todeta, että yhtenäisyyttä tällä ratkaisulla ei välttämättä maahamme saataisi, elleivät yleislinjaukset tule keskitetysti esimerkiksi STM:stä. Tällä ratkaisulla kuitenkin vältettäisiin se, että jokin uusi instanssi joutuisi opettelemaan tulkkipalveluun liittyvät asiat, jolloin uhkakuvana näkisin sekasorron palveluiden saatavuudessa ja käytännöissä hetken aikaa. </p>
<p>Eräs huomioitava seikka on se, miten eri hankintapiirien käy. Tulkkipalvelut ovat muutamalla alueella (esim. Uusimaa ja Pirkanmaa) kuntayhtymien hankintapiirien kilpailuttamia, ja muutaman vuoden toimineella rakenteella palvelut ovat alkaneet sujua paremmin kuin aikaisemmin. Tuleeko tämä järjestelmä romuttumaan? Miten jo hyvin toimivat rakenteet onnistutaan säilyttämään? Pysähtyykö palvelujen kehittäminen vai voidaanko olemassa olevia rakenteita hyödyntää? </p>
<p>Mikäli muutos tehdään kuullen järjestöjen ja palvelun käyttäjien näkemyksiä, saavutetaan varmasti palveluja todellisesti kehittävä ote ja saadaan tasa-arvoisempi tulkkipalvelu maahamme. Yksi edellytys sille on, ettei jokaisen nykyisellään tulkkipalvelua saavan henkilön tarvitse tehdä tulkkipalveluhakemusta uudelleen, vaan entinen tulkkipalvelupäätös olisi sellaisenaan voimassa. Saadakseen tulkkipalvelupäätöksen kunnaltaan on hakijan nykyisin toimitettava hakemuksen liitteenä lääkärintodistus kuulonalenemastaan (ja kuulo-näkövammaisen myös näönalenemastaan). Tulkkipalvelupäätöstä ei siis sosiaalitoimestakaan ole myönnetty kenelle tahansa tai kevyin perustein.</p>
<h3>Lisää tietoa tulkkipalveluun liittyvistä asioista</h3>
<p>Muutamia lähteitä, joista on löydettävissä lisää ajantasaista tietoa tulkkipalveluista ja tulkkauksesta:</p>
<ul>
<li><a href="http://www.kl-deaf.fi/fi-FI/Tulkkitoiminta/">Kuurojen Liitto ry:n tulkkipalvelusivut</a></li>
<li><a href="http://www.kuulonhuoltoliitto.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=414">Kuulonhuoltoliitto ry:n tulkkipalveluopas</a></li>
<li><a href="http://www.kuulonhuoltoliitto.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=406">Kuulonhuoltoliitto ry:n Huonokuuloinen opiskelija peruskoulun jälkeisissä opinnoissa -opas</a></li>
<li><a href="http://www.kuulonhuoltoliitto.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=634">Kuulonhuoltoliitto ry:n Koulussa on kuulovammainen oppilas -opas</a></li>
<li><a href="http://www.kuurosokeat.fi/materiaalipankki/oppaat_verkossa/tulkkipalveluopas/">Suomen Kuurosokeat ry:n tulkkipalveluopas</a></li>
<li><a href="http://www.tulkit.net/index.php?page=vts#tyonkuva">Suomen Viittomakielen Tulkit ry:n kotisivut, tulkin työnkuva</a></li>
<li>N. Hytönen & T. Rissanen (toim.) 2006: Käden käänteessä. Viittomakielen kääntämisen ja tulkkauksen historiaa sekä käytäntöä. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisusarja.</li>
<li>R. Lahtinen 2004: Sujuva tulkkaus kuurosokeille. Selvitys kuurosokeiden tulkinkäytön koke-muksista. Suomen Kuurosokeat ry, julkaisuja B2/2004. Raportti 2.</li>
<li>R. Lahtinen & J. Marttila 2004: Sujuva tulkkaus kuurosokeille 2 – selvitys tulkeille tehdystä kyselystä. Suomen Kuurosokeat ry, julkaisuja B3/2004. Raportti 3.</li>
<li>A. Ylitalo 2006: Muuttuva kommunikaatio. Suomen Kuurosokeat ry, julkaisuja A5/2006.</li>
</ul><p></p>
<h3>Pähkinänkuoressa</h3>
<p><ul>
<li>Opiskelutulkki toimii luokassa kielenkääntäjänä ja kulttuurien välittäjänä. Tulkki on kaikkien luokassa olevien oikeus.</li>
<li>Tulkilla on vaitiolovelvollisuus.</li>
<li>Kohtele kuuroa tasavertaisesti niin hyvässä kuin pahassa.</li>
<li>Puhu omaan tahtiisi – tulkki kyllä keskeyttää, jos ei ehdi tulkata. Normaali ja rauhallinen puhe on ymmärrettävää kaikille.</li>
<li>Puhu suoraan opiskelijalle. Älä sano: ”Kysy häneltä, onko hänellä kysyttävää maanantain näyttökokeesta.” Käytä muotoa: ”Onko sinulla kysyttävää maanantain näyttökokeesta?”, koska paikalla on vain sinä ja minä (ja tulkki).</li>
<li>Kuuron on tärkeää nähdä opettaja ja tulkki esteettömästi. Kaikki informaatio tulee kuurolle visuaalisessa muodossa, joten anna kuurolle aikaa katsoa sekä tulkkaus että havaintoesityksesi.</li>
<li>Tulkki vastaa kielen tulkkaamisesta, mutta ei opiskelijan motivaatiosta, keskittymisestä, oppimisesta, poissaoloista ym.</li>
<li>Kysy rohkeasti neuvoja ja apua tulkilta tai opiskelijalta. Yhteisistä pelisäännöistä sopiminen helpottaa teidän kaikkien toimimista opiskelutilanteissa.</li>
</ul></p>
<p></p>

]]> No publisher mielkosk Kuulovammainen Lainsäädäntö Opiskelu Politiikka Viittomakielinen 2011-09-15T10:54:05Z Sivu Esteettömyysperiaatteen kehitys ja YK https://esok.fi/hankkeet/esok-hanke/artikkelit/salovi/index_html Timo Saloviita

Esteettömyyden käsite (design for all, universal design) on viime vuosina yleistynyt vammaispoliittisessa keskustelussa. Käsite tuo havainnollisen metaforan avulla esiin uudenlaisen vammaisuuskäsityksen keskeisen ajatuksen. Sen mukaan vammaisuudessa ei ole kyse ainakaan pelkästään yksilön patologiasta.

On kiinnostavaa havaita, että Yhdistyneillä Kansakunnilla ja sen alajärjestöillä on ollut koko järjestön olemassaolon ajan merkittävä vaikutus vammaisuutta koskevaan keskusteluun ja vammaisuuden tulkintoihin. YK on itse asiassa tuottanut 1900-luvun aikana kaksi kertaa täyden mullistuksen tavassa, jolla vammaisuutta voidaan ymmärtää. Kutsun näitä kahta uutta paradigmaa kuntoutusmalliksi ja tukimalliksi (tai CBR-malliksi).

Kuntoutusmalli

Heti toisen maailmansodan jälkeen YK perusti sosiaalisen komission, jonka työn tuloksena oli moderni kuntoutusparadigma - ajatus moniportaisista kuntoutuspalveluista, joiden avulla vammaiset henkilöt voisivat kuntoutua takaisin yhteiskuntaan sen sijaan että he jäisivät sen ulkopuolelle. Toimintamalli oli erityisen ajankohtainen toisen maailmansodan tuottamien miljoonien sotavammaisten maailmassa. Suomessa tämän uuden ajattelun ensimmäiset tulokset näkyivät vuoden 1947 invalidihuoltolaissa. Vuoden 1966 kuntoutuskomitean mietintö toi nämä periaatteet voimakkaasti esille, ja 1970-luvun alkuun mennessä niitä oli ehditty soveltaa monilla alueilla, kuten koulutoimessa, kehitysvammahuollossa ja mielisairaanhoidossa, joissa erilaisten lakimuutosten avulla alettiin rakentaa moniportaisia kuntoutuspalveluja.

Kuntoutusmalli oli merkittävä edistysaskel, kun sitä vertasi aikaisempaan filosofiaan, jossa vammaisuuden aikaansaama sosiaalinen poikkeavuus hahmotettiin enimmäkseen rikollismetaforan kautta. Esimerkiksi kapteeni Koukun toinen käsi oli amputoitu ja hän oli silmäpuoli, mutta samalla hän oli paha. Populaarikulttuuri heijasti yleisiä mielikuvia vammaisuudesta, ja näissä mielikuvissa ruumiiltaan epätäydelliset henkilöt, kuten kapteeni Koukku, Quasimodo tai Frankensteinin hirviö olivat samaan aikaan vammaisia ja yhtä uhkaavia kuin rikolliset. Poissulkeminen vankilaan tai laitokseen oli oikea ratkaisu tällaiselle poikkeavuudelle.

Uusi kuntoutusmalli oli lähtökohdiltaan selkeästi edistyksellinen. Kuntoutuskomitean mietintö 1966 julisti ylpeästi, että kyseessä oli täysin uudenlainen käsitys ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta. Näin varmasti olikin. Siitä huolimatta jo 1970-luvulla kuntoutusmallia kohtaan alkoi nousta arvostelua. Maailman terveysjärjestön WHO:n piirissä oli pantu merkille, että kuntoutusmallin vieminen köyhiin kehitysmaihin tuotti huonoja tuloksia. Vaikka toiminta tuli kalliiksi, se ei pystynyt kattamaan kehitysmaiden valtavia tarpeita.

Kuntoutusmallin perusvika oli, että se nojautui lääketieteelliseen ympäristöön ja asiantuntijavaltaan. Kuntoutusmallissa ruumiin- tai mielenvammaisia henkilöitä koskeva keskeinen metafora vaihtui rikollisesta sairaaseen. Asiantuntijoiden tehtävä oli parantaa sairaita oman erityistietämyksensä nojalla. Amerikkalaisen sosiologin John McKnightin mukaan mallin keskeiset lähtökohdat olivat "1. sinä olet ongelma, 2. minä olen ratkaisu". Tällainen ajattelutapa alisti vammaiset henkilöt ammattilaisten toimenpiteiden kohteiksi. Ammattilaiset pääsivät päättämään vammaisten henkilöiden elämästä esimerkiksi elinikäisissä kuntoutuslaitoksissa. Asiantuntemuksen varjolla he tekivät ratkaisuja, jotka itse asiassa olivat samalla elämäntapavalintoja, joiden pitäisi kuulua jokaiselle ihmiselle itselleen. Ammattilaisten korostuneen roolin takia kuntoutusmalli antoi runsaasti tilaa ammatilliselle edunvalvonnalle, jolla ei välttämättä ollut enää mitään tekemistä toiminnan alkuperäisten tavoitteiden kanssa.

Kuntoutusjärjestelmiä, esimerkiksi laitoksia, voitiinkin arvostella siitä, että ne eivät todellisuudessa kuntouttaneet vammaisia vaan tuottivat heille päinvastoin lisähaittoja. Kuntoutusmallin ammatillinen suosio oli kuitenkin taattu, ja hyvin pian saatavilla oli lääkinnällisen kuntoutuksen lisäksi sosiaalista, psykologista, koulutuksellista ja ammatillista kuntoutusta.

Tukimalli tai CBR

Alun perin WHO:n piirissä 1970-luvulla hahmottunut vaihtoehtoinen lähestymistapa johti nopeasti kokonaan uuden palveluparadigman muotoutumiseen. Se perustui tarpeettoman ammattilaisvallan purkamiseen siten, että pyrittiin nojautumaan vammaisen henkilön itsensä, hänen perheensä ja lähiyhteisönsä voimavarojen vapauttamiseen ja käyttöön. Toiminta oli vietävä vammaisen henkilön omaan yhteisöön sen sijaan, että vammainen henkilö vietäisiin sieltä johonkin ammatilliseen kuntoutusjärjestelmään. Näin toiminnalle voitiin saada laaja kattavuus. Uusi malli esiteltiin WHO:n Alma-Atan kokouksessa vuonna 1978, jossa se sai nimen yhteisöpohjainen kuntoutus (community-based rehabilitation, CBR).

Uusi malli sai lisää vauhtia, kun fyysisesti vammaisten henkilöiden etujärjestöt alkoivat ajaa sitä myös teollistuneiden maiden vammaispoliittiseksi malliksi. Uuden vammaispoliittisen linjan kehitystyö jatkui YK:n vammaisten vuoden (1981) ja sitä seuranneen vammaisten vuosikymmenen (1983 - 1992) kuluessa. Vammaisten vuoden tunnus "Täysi osallistuminen ja tasa-arvo" tiivisti uuden ajattelutavan sisällön. Sairausmetaforasta oli siirrytty kansalaismetaforaan. Vuoden 1981 vammaispoliittisessa toimintaohjelmassa YK omaksui ensimmäisen kerran uudenlaisen näkemyksen vammaisuudesta. Siinä korostui ympäristön merkitys. Ydinasia ei enää ollut medikalistinen kuntoutus vaan vammaisten henkilöiden kansalaisoikeuksien turvaaminen.Kuntouttaminen oli vain yksi keino täyden osallistumisen ja tasa-arvon saavuttamisessa, ei enää pääasia, sillä kaikki vammaiset eivät koskaan kyenneet pääsemään vammastaan kokonaan eroon. Yhteisöön kuuluminen oli mahdollista myös suoraan riittävien tukitoimen avulla ilman että tarvitsi odottaa täydellistä kuntoutumista. Vuosikymmenen päätteeksi hyväksytty vammaispoliittinen ohjelmajulistus "Standard Rules" kokosi nämä ajatukset. Asiakirjan hyväksyi juhlallisesti ja yksimielisesti YK:n yleiskokous vuonna 1993. Kyseessä ei kuitenkaan ollut kansainvälisen oikeuden mukaisesti velvoittava sopimus vaan Kansainväliseen ihmisoikeuksien sopimukseen perustuva periaatteellinen ohjelmajulistus.

Nyt näyttää siltä, että YK on vihdoin pääsemässä myös valtioita sitovaan kansainväliseen sopimukseen vammaisasioissa. Elokuussa 2006 hyväksyttiin vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva sopimusluonnos, joka on tarkoitus syksyn 2006 aikana tuoda YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi. Kun vähintään 20 maata on ratifioinut sopimuksen, siitä tulee juridisesti sitova. Uusi sopimustekstiehdotus, joka löytyy UN Enable -internetsivuilta, vastaa pitkälti sisällöltään vuoden 1993 ohjelmajulistuksen periaatteita.

Vuoden 1987 vammaispalvelulaki oli ensimmäinen uuden paradigman mukainen laki Suomessa. Se toi mukanaan erilaisia tukitoimia, kuten henkilökohtaiset avustajat, tulkkipalvelut, asunnon muutostyöt ja kuljetuspalvelut, joiden tehtävänä oli tukea vammaisten henkilöiden kuulumista tavalliseen yhteiskuntaan. Uusi paradigma oli toisaalta hyökkäys ammattilaisvaltaa vastaan ja on ymmärrettävää, että professionaaliset ammattiryhmät suhtautuivat ja edelleen suhtautuvat uuteen ajattelutapaan myös kielteisesti silloin, kun se näyttää rajoittavan heidän valtapiiriään. Vaihtoehtoina esiintyivät nyt joko tukitoimien rakentaminen henkilön omien tarpeiden pohjalta hänen ympärilleen tai henkilön fyysinen siirtäminen ammattilaisten hallitsemiin palvelujärjestelmiin. Vammaispalvelulain soveltaminen jäi pääasiassa fyysisesti vammaisiin, kun taas mielenvammaisten osalta vedottiin heille kuuluvaan "ensisijaiseen" lainsäädäntöön. Näin ollen vanha kuntoutusparadigma jatkui edelleen heidän osaltaan. Se merkitsi normaalin koulunkäynnin, työssäkäynnin ja asumisen sijasta entiseen tapaan erityiskouluja, suojatyökeskuksia, laitoksia ja asuntoloita.

Yksilön patologiaa korostavan kuntoutusmallin ja ympäristöllistä näkökulmaa korostavan uuden tukimallin vastakohtaisuutta voi havainnollistaa esimerkillä, jossa pyörätuolia käyttävä henkilö ei pääse rakennuksen toiseen kerrokseen muiden käyttämiä portaita pitkin. Kuntoutusmallin mukaan vika on yksilössä ja ratkaisuna on hänen kuntouttamisensa. Tukimallin mukaan vikaa voidaan etsiä myös rakennuksesta ja ratkaisuna voisi olla rampin tai hissin rakentaminen. Huomio kiinnittyy siten tukimallissa ympäristöön ja sen muuttamiseen. Viime vuosina tätä näkökulmaa on alettu kutsua ympäristön esteettömyyden periaatteeksi (Universal design, design for all). Idea ei sinänsä ole uusi. Alun perin se on lähtöisin arkkitehtuurin piiristä. Esteettömyyden metafora on kuitenkin laajentunut fyysisestä ympäristöstä myös erilaisiin toimintoihin sekä ihmisten asenteisiin ja arvoihin.

Amerikkalainen erityispedagogiikan professori Michael Giangreco on julkaissut sarjakuvia, joissa hän havainnollistaa erilaisia erityiskasvatuksen kysymyksiä. Eräässä kuvassa koulun talonmies lapioi portailta lunta, että lapset pääsisivät sisään. Pyörätuolissa väylän aukaisua odottava liikuntavammainen lapsi pyytää talonmiestä puhdistamaan myös luiskan. Talonmies vastaa, että hän puhdistaa ensin portaat, että muut pääsevät kouluun. Lapsi ehdottaa talonmiehelle, että jos hän puhdistaisi ensin luiskan, kaikki voisivat käyttää sitä.

Juuri tästä asiasta esteettömyydessä on yllättävän usein kysymys. Ratkaisut, jotka palvelevat vammaisia henkilöitä, palvelevat samalla kaikkia muitakin. Vammattomat ihmiset välttävät tyypillisesti invavessojen käyttöä, mutta järkevämpää olisi ajatella, että ne ovat kaikkia varten. Koulumaailmassa ryhmätyömuotoiset työtavat antavat osallistumisen mahdollisuuksia eri tavoin vammaisille oppilaille, mutta samalla ne on havaittu perinteistä opettajajohtoista opetusta tehokkaammaksi työtavaksi kaikille oppilaille. Ryhmät tarjoavat osallistujilleen sosiaalista tukea ja tilaisuutta oppia myös toinen tosiltaan. Yliopisto-opetuksen esteettömyyttä edistäviä ratkaisuja ovat esimerkiksi luentoaineistojen välittäminen elektronisesti tai internetin välityksellä, jolloin kaikki ei ole kiinni siitä, mitä itse luennolla ehtii tavoittamaan ja kirjoittamaan muistiin. Toinen idea on yksilöllisen työskentelyn täydentäminen ryhmätöillä. Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella ensimmäisen vuoden opiskelijat osallistuvat 16 hengen niin sanottuihin kotiryhmiin, jotka tarjoavat tukea opiskelussa. Kyseessä eivät ole varsinaiset tutor-ryhmät, vaan opettajan vetämät ryhmät, joissa keskitytään opiskeluun. Opiskelussa käytetään myös lukupiirejä ja seminaareja, jotka opetusmuotoina korostavat yhteisöllisyyttä ja keskinäisen tuen jakamista. Harva tietää, että yliopistoissa vastikään käyttöön otetut HOPSit eli henkilökohtaiset opiskelusuunnitelmat ovat alun perin lähtöisin erityisopetuksen piiristä. Tällaiset ratkaisut palvelevat vammaisten osallistujien lisäksi kaikkia muitakin opiskelijoita. Korkeakouluopetuksen esteettömyys ei siis tarkoita sitä, että luovutaan opetuksen korkeista standardeista.

Kirjoittajasta

Timo Saloviita toimii erityispedagogiikan professorina Jyväakylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.

]]> No publisher Hannu Puupponen Lainsäädäntö Politiikka Vammaisuus 2011-09-15T10:54:05Z Sivu Kolhuja nupissa https://esok.fi/hankkeet/esok-hanke/artikkelit/lavi-e/index_html Liisa Lavi-Eskelinen Kuvittele, että kumarrut ovessa astuessasi sisään oppilaitokseen ja saat juuri väistettyä silmän korkeudelle sijoitetun ovipumpun. Käytävällä vaanivat sprinklerit. Sinä näet, mutta entäpä jos olisit näkövammainen? Miten väärä suunnittelu vaikeuttaisi silloin? Hartiasi osuvat ovenpieliin, koska oviaukot ovat liian kapeat. Hississä seisot pää kenossa tai polvet koukussa, eivätkä jalkasi mahdu askelmalle portaikossa, jonka kaide on liian alhaalla ottaaksesi siitä tukea. Luentosalissa et mahdu penkin ja työtason väliin istumaan, tai nostat työpöydän syliisi istuessasi pohkeen korkeudella olevalle tuolille.

Koulun vakuutus ei korvaa mahdollista onnettomuutta, mikäli et käytä suojaimia. Työharjoittelua varten tarvitset turvakengät, mutta niitä ei valmisteta kokoasi. Et saa työharjoitteluun myöskään palosuojattua työtakkia, koska sitäkään ei valmisteta oikean kokoisena. Näitä välttämättömiä turvavälineitä et saa edes valmistuttuasi. Et koskaan saa oppilaskunnan haalaria.

Et mahdu autoon muiden kanssa ekskursiolle lähdettäessä, et myöskään pitkän matkan bussiin. Opintolainasi ja -rahasi menevät talvikenkien ja vaatteiden hankkimiseen toiselta paikkakunnalta, kun opiskelupaikkakunnalla ei niitä ole. Yön olet nukkunut lattialla koska sängyn päädyt estävät jalkojen roikkumisen. Päätät hankkia opintolainallasi sopivan sängyn n. 2000 eurolla. Syöt enemmän kuin muut, sillä kulutat enemmän kuin muut. Urheiluvälineet tilaat ulkomailta; hiihtämään tai luistelemaan et ole päässyt sitten 8 ikävuoden. Polkupyörän hankkiminen teetettynä on yli budjettisi. Yksi kenkäpari saa riittää kaikkeen. Muuhun ei ole varaa. Sosiaalitoimesta ei saa lisää rahaa, sillä opintolainan pitäisi riittää elämiseen. Paikallisilta viranomaisilta tulee päätös miesten koon 56 (tai naisten koon 47) kenkien ostositoumukseen: "Suuri jalka ei ole vika, vamma tai sairaus". Sinua kehotetaan menemään kirpputorille ostoksille… Niin, olet vain geneettisesti vähän outo, etkä siis vammainen.

Olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän vapaaehtoispohjalta erikoiskokoisten ihmisten, niin lyhyiden, pitkien, pieni- ja isokenkäisten kanssa 10 vuoden ajan. Jo lukioaikana ihmettelin sitä, mikseivät eri tuotteet, palvelut, yms. voisi olla kaikille sopivia, ja halusin ottaa asiasta selvää. Uteliaisuuden herättivät niin oma pituus kuin lukiokaverin pyörätuoliseikkailut. Ilmiselvä opiskeluala oli teollinen muotoilu, jossa ehkä pääsisin vaikuttamaan kaikille sopivaan ympäristöön.

Suunnittelijana olin, ja edelleenkin olen aika kauhistunut siitä, että suurin osa asioista suunnitellaan ns. P 95 % mukaan, eli tuotteet sopivat keskimäärin 95 %:lle ihmisistä. Tällainen suunnittelu jättää huomioimatta paitsi useat vammaisryhmät myös muuten erilaiset. Kansainväliset taulukot eivät ota huomioon kansallisia erityispiirteitä, kuten suomalaisten keskipituuden muutosta (+ 5 cm /30 vuodessa), ja suurta kokoa yleensä. Miesten keskipituus on 176 cm, mutta nuorten miesten keskipituus on 182 cm, joka on +5 cm. Miten on 30 vuoden kuluttua, kun nytkin yli 50% nuorista miehistä nukkuu liian lyhyissä sängyissä, ja autojen turvallisuus tutkitaan lyhyillä nukeilla?

Valitettavan usein tilaaja määrittelee kenelle tuotteet tehdään, tai jopa kenelle mitoitustaulukot laaditaan. Valmistajat haluavat mitoitustaulukot, jotka sopivat tuotantoon. Markkinatalous siis määrittelee ihmisten ominaisuudet ja heidän tarpeensa, vaikka tilanteen pitäisi olla päinvastainen. Voiko markkinatalous tuottaa palveluita ja tuotteita erityisryhmille? Ja haluaako yhteiskunta tukea sitä? Milloin saamme varoja erikoiskokoisten mittataulukoiden laatimiseen? Euroopassa heitä on yli 38 miljoonaa. Lisäksi "virallisesti" vammaiset. Miten markkinatalous hoitaa toisen jalan amputoidulle pyörätuolissa olevalle sarjoitetut farkut? Teollisuuden mukaan niitä pitäisi tilata noin 500 paria aina yhdessä koossa, jotta se kannattaisi. Kuinka monta käyttäjää niihin löytyy koko maailmassa? Ei niitä tehdä. Sama tilanne on muillakin "väärän kokoisilla".

Tärkeimpiä Design for All- asioita, joihin olen törmännyt, on yhteiskunnan riittämätön tuki ja ymmärrys erityisryhmistä. Eri tahojen pitäisi huomata se, että perinteiset "vammaisryhmät" ja heille tarjottu myötämielisyys eivät riitä tyydyttämään yhteiskunnan esteellisiksi tekemien ryhmien tarpeita. Se, että vammaisten ihmisten elinympäristöä on pyritty parantamaan usein eri projektein, ei ole auttanut "ei vammaisten" toiminta-esteellisten elämää. Lainsäädäntö on liian jäykkää, ja ihmiset eivät osaa asettua toisten asemaan riittävästi.

Eri tavoin esteellisiä ihmisiä on aina. Lisäksi on erityisryhmien erityisryhmiä, kuten vaikkapa 142-senttinen kenkäkokoa 31 käyttävä aikuinen, tai sokea 215 cm pitkä, tai 210 cm pitkä pyörätuolia käyttävä henkilö. Ensimainitun ongelma on lähes vastaava kuin lyhytkasvuisella, mutta erikoiskokoisia turvakenkiä mahdotonta saada, eikä hän saa kokonsa perusteella teetettyä autoon modifikaatioita yhteiskunnan tuella, kuten ei pitkäkään ihminen. Suurella pyörätuolilla on aivan omat ongelmansa, jotka nekin voi ratkaista tahdolla. Erikoiskokoinen ei ole vammainen eikä vammaispalvelulaki koske häntä.

Hyvällä suunnittelulla kaikkien eri ryhmien elinympäristöä voidaan parantaa. Siihen tarvitaan koulutusta ja ymmärrystä. Valitettavasti ymmärryksen puute vaivaa usein viranomaisia. Uusissa julkisten tilojen rakennusmääräyksissä matalimmat kulkukorkeudet ovat vain 195 cm. Se, että tilaa on jopa 220 cm pitkälle (tai pidemmällekin!) henkilölle, ei ole pois muilta. Peilin voi laittaa ylettymään alhaalta ylös, alle 230 cm korkeisiin esteisiin voidaan valita hälytysvärit tai pehmusteet. Kylpyhuone/wc -tilan voi rakentaa tilavaksi, jolloin sinne mahtuu suurempikin ihminen, lapsi tai vammainen avustajan kanssa. Eteiseen voi laittaa vaate- tai varastohuoneen, jonne mahtuvat 40cm pitkät kengät, sähköinen pyörätuoli tai rollaattori. Makuu- ja hotellihuoneiden sekä sairaalan huoneiden ja hissien mitoitus 250cm pitkille sängyille ei vie keneltäkään mitään pois.

Kansanterveyslaitoksella tutkijana toimiva ylilääkäri Markku Heliövaara hämmästeli Etelä-Suomen Sanomissa jo 25.2.2000, miksi yhteiskunnallisesti merkittävä hanke väestön mittaamisesta on unohtunut: "Kun keskipituus nousee muutaman sentin, lisääntyy ääripäässä olevien yli 195 -senttisten määrä moninkertaiseksi. Huippupitkien lisääntymisellä on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia."

Suomessa erikoiskokoisia on n. 15 % väestöstä, eli heitä on jopa 750 000 eri ikäluokissa. Opiskelijoita heistä on hyvin suuri osa, nuoret ovat pidempiä kuin vanhempansa.

Kirjoittajasta

Liisa Lavi-Eskelinen on teollinen muotoilija ja Pieni- ja Isokenkäiset ry:n jäsen.

]]> No publisher Hannu Puupponen Asuminen Lainsäädäntö Liikkuminen Tilat 2011-09-15T10:54:05Z Sivu Oikeudellinen katsaus vammaisten opiskelijoiden asemaan korkeakouluissa https://esok.fi/hankkeet/esok-hanke/artikkelit/kumpuv/index_html Jukka Kumpuvuori

Kuka on vammainen?

Vammaispalvelulain (380/1987 vp) vammaisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista. Vammaispalvelulain määritelmän voidaan katsoa soveltuvan myös useissa muissa tilanteissa, kuin vain kyseisen lain soveltamisalaa pohdittaessa.

Opiskeluympäristöissä on kuitenkin usein tilanteita, jolloin vammaisuus on hyvin lievää tai toisaalta hyvin lyhytkestoista. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta voi olla vaikkapa liikenneonnettomuudesta seuraava lyhytaikainen liikuntavamma. Henkilö saattaa tällöin tarvita vain muutamia kuukausia esimerkiksi opiskelupaikan invapysäköintipaikan käyttöoikeutta. Oikeutta käyttää invapaikkaa pitäisi silloin hakea yliopiston kiinteistönhoidosta vastaavalta yksiköltä.

Tällöin yhteiskunnan vammaisuuden perusteella tarjoamat tukitoimet eivät aktualisoidu ollenkaan tai eivät ehdi aktualisoitua. Näissä tilanteissa on tärkeää korostaa, että opiskeluympäristöissä ei lähtökohtaisesti sovelleta sitovasti mitään erityistä vammaisuuden määritelmää. Vammaisuuden vuoksi tarvittavat toimenpiteet ja niihin liittyvät vaateet tulisi tällöin pystyä esittämään siitä huolimatta, että viralliset vammaisuuden luokitusvaatimukset eivät täyty. Vammaisen henkilön tulisi osoittaa vammaisuutensa joko itse tai eri alojen asiantuntuntijoiden asiakirjojen avulla.

Aiemmin vammaisuus määriteltiin puhtaan lääketieteellisesti, kun nykyään pyrkimys on määritellä vammaisuus yksilön ja ympäristön välisen suhteen avulla. Tämä tarkoittaa, että ympäristön tulee sopeutua yksilöiden erilaisiin ominaisuuksiin ja tarpeisiin. Kuitenkin nykyäänkin, muun muassa erityisjärjestelyjä haettaessa, saattaa lääketieteellinen näkökulma voittaa ja opiskelujärjestelyihin liittyviä tarpeita arvioidaan puhtaasti lääkärintodistuksen perusteella. Tärkeää onkin, että vammainen henkilö painottaa voimakkaasti, että hän itse määrittelee lähtökohtaisesti oman vammaisuutensa ja erilaiset tarpeensa.

Perustuslaki

Perustuslain 6.2 §:n (731/1999 vp) mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan mm. vammaisuuden perusteella. Kyse on ns. yleisestä syrjintäkiellosta. Vammaisuus mainittiin ensimmäisen kerran nimenomaisena kiellettynä syrjintäperusteena vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa. Syrjintäkielto koskee kaikkia vammaryhmiä. Tiukkaa määrittelyä vammaisuudesta ei perustuslakitasolla ole, joten sen voidaan olettaa olevan jossain määrin laajempi kuin esimerkiksi vammaispalvelulaissa. Esimerkiksi henkilöt, joilla on oppimisvaikeuksia tai luki-vaikeuksia, voivat vedota perustuslain 6.2 §:ään vaatiessaan erilaisia järjestelyjä opiskeluunsa liittyen.

Perustuslain 9 §:ssä turvataan Suomen kansalaisen ja maassa laillisesti oleskelevan ulkomaalaisen vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Usein vammaisten opiskelijoiden toimintaa korkeakouluissa rajoittavat esteet ovat fyysisiä. Perusoikeuskontekstissa tilannetta voidaan kuvata liikkumisvapauden loukkauksena. Yhdessä yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen kanssa liikkumisvapauden loukkaus johtaa vammaisten opiskelijoiden syrjintään, jos esimerkiksi luentosaliin pääsee vain portaita käyttäen ja opiskelija käyttää pyörätuolia.

Perustuslain 17.3 §:ssä viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla. Tulkkipalvelujen saaminen opintojen mahdollistamiseksi on joskus hankalaa ja tulkkitunteja on vaikea saada riittävästi kotikunnalta, joka ne korvaa. Vammainen opiskelija joutuu itse koville vaatiessaan palvelua, johon hänelle on oikeus. Korkeakoulun vammaisasioista vastaavan tulisi osata opastaa näiden palvelujen hakemisessa.

Vammaispalvelulaki

Alemmalla säädössystemaattisella tasolla vammaisten oikeuksien toteutumista edesauttaa vammaispalvelulaki (380/1987 vp), jossa vammaisen opiskelijan tukena ovat esimerkiksi vaikeavammaiselle myönnettävät kuljetuspalvelut opiskelumatkoihin.

Vammaispalvelulaki tarjoaa vammaisille oikeuden henkilökohtainen avustaja -tukitoimeen. Henkilökohtaista avustajaa käytetään opiskelussa hyvin yleisesti. Henkilökohtainen avustaja -tukitoimi on joustava ja kustannuksiltaankin edullinen tapa mahdollistaa vammaisen osallistuminen jokapäiväiseen elämään, kuten opiskeluun. Henkilökohtainen avustaja voi olla apuna fyysisessä liikkumisessa liikuntavammaisille, muistiinpanojen teossa näkövammaiselle tai kuulovammaiselle.

Vammaispalvelulain tarjoamat tulkkipalvelut ovat erittäin merkittävä osa kuulovammaisten, kuurojen ja kommunikaatiovaikeuksisten arkipäivän opiskelun järjestämistä. Tulkkipalvelu mahdollistaa osallistumisen normaalin opetuksen piirissä ja asettaa vammaiset tällä tavoin yhdenvertaisempaan asemaan muiden kanssa.

Vammaispalvelulain toteutumisessa on huomattavissa ja todennettavissa merkittäviä epäkohtia. Erityisen suurena ongelmana on alueellinen vaihtelu, joka johtuu kunnallisen itsehallinnon ja vammaisten oikeuksien konfliktitilanteista. Opiskelijat, joilla on eri kotikunta, voivat saada keskenään aivan eri määrän kuljetuspalveluja vaikka tarve olisi identtinen.

Yhdenvertaisuuslaki

Yhdenvertaisuuslailla (21/2004) saatettiin valtionsisäisesti voimaan kaksi EY-direktiiviä, joiden perustana oli Amsterdamin sopimuksen 13 artikla. Nämä kaksi direktiiviä ovat ns. rotusyrjintädirektiivi (2000/43/EY) ja ns. työsyrjintädirektiivi (2000/78/EY). Direktiivien tekstit ja tulkintamateriaali tarjoavat lisäeväitä tulkittaessa yhdenvertaisuuslakia.

Laissa säädetään mm. vammaisuuteen perustuvan syrjinnän kieltämisestä. Syrjinnän käsite on yhdenvertaisuuslaissa laaja ja kattaaa myös välillisen syrjinnän, josta usein on kyse vammaisten opiskelijoiden tilanteissa.

Yhdenvertaisuuslain 5 §:n mukaan esim. koulutuksen järjestäjän on tarvittaessa ryhdyttävä kohtuullisiin toimiin vammaisen henkilön koulutukseen pääsemiseksi. Mikäli koulutuksen tarjoaja tällaisessa tilanteessa laiminlyö ko. toimet, kyseessä on lain 6 §:ssä tarkoitettu syrjintä. Tällöin koulutukseen osallistuvalla on mahdollisuus nostaa kanne ja tuomioistuimella mahdollisuus määrätä vastaajalle maksettavaksi hyvitys, mikäli syrjintää katsottaisiin tapahtuneen. Hyvityksen määrä arvioidaan kokonaisvaltaisesti, muun muassa loukkauksen laadun, laajuuden ja keston perusteella. Enimmäismäärä hyvitykselle on 15 000 euroa. Yhdenvertaisuuslain 17 §:n mukaan todistustaakka on oletetun syrjinnän tilanteissa käänteinen eli vastaajan on osoitettava, ettei syrjintää ole tapahtunut.

Yhdenvertaisuuslaki on parantanut vammaisten opiskelijoiden asemaa. Nyt Suomessakin on keino viedä asiaansa eteenpäin oikeudellisissa menettelyissä, kun vammainen henkilö kokee itsensä syrjityksi. Mahdollisuus joutua maksamaan hyvitystä kannustaa koulutuksentarjoajaa ryhtymään mukauttamistoimiin myös ennakoivasti. Tärkeää olisi, että toimiin ryhdyttäisiin tai tapauksia oikeasti vietäisiin eteenpäin, eikä vain tyydyttäisi liialliseen sopimiseen tai hiljaisuuteen ja asioiden unohtamiseen. Yhdenvertaisuuslain alkutaipaleella ei ole vielä saatu oikeustapauksia vammaisten syrjintätilanteista.

Ongelmiakin lakiin liittyy. Mitä on pidettävä kohtuullisina toimina, tuleeko oikeuskäytäntö muodostamaan jopa euromääräisiä rajoja kohtuullisuuden arvioinnille? Toinen ongelma on lain valvonta. Hyvitystä vaadittaessa on turvauduttava kanteeseen yleisessä tuomioistuimessa, jolloin oikeudenkäyntikulut saattavat olla esteenä oikeusturvan käyttämiseen.

Hallinnollinen valitus

Päätökseen, joka koskee opiskelijan oikeutta tai velvollisuutta, voi hakea muutosta toimivaltaisessa hallinto-oikeudesta. Tällainen päätös on esimerkiksi erityisjärjestelyistä tehty hallintopäätös. Tärkeää on, että päätös vaaditaan kirjallisena ja perusteltuna.

Lopuksi

Vammaisten opiskelijoiden oikeudellinen asema on tällä hetkellä kokonaisuutena tarkastellen melko heikko. Erityisesti ongelmana on se, että oikeusturvakeinojen käyttäminen on korkean kynnyksen takana. Vaatii suuria ponnisteluja esimerkiksi tehdä rikosilmoitus ja lähteä mukaan rikosprosessiin, kun epäilee koulutuksen tarjoajan syyllistyvän syrjintärikokseen. Melko yleistä näissä tilanteissa on myös poliisi- ja syyttäjäviranomaisen perehtymättömyys syrjintärikoksen soveltamiseen vammaisuuden kontekstissa, jolloin asia ei etene oikeuskäsittelyyn asti.

Yhdenvertaisuuslain käytännön vakiintuminen ja tunnetuksi tuleminen tulee helpottamaan tilannetta omalta osaltaan, mutta silloinkin yksittäisen vammaisen opiskelijan asema on heikko. Lainsäädäntö toteuttaa yhdenvertaisuuslain kautta lainsäädännölle ominaista ohjaavaa vaikutusta. Toisaalta korkeakoulujen orastava oma-aloitteisuus ja opetusministeriön valvonta yhdenvertaisten opiskelumahdollisuuksien toteuttamiseksi luovat tulevaisuuden kehitykselle hyvän pohjan.

Kirjoittajasta

Jukka Kumpuvuori on pyörätuolia käyttävä oikeustieteen opiskelija Turusta. Hän on työskennellyt erilaisissa vammaisten ihmisoikeuksiin keskittyneissä projekteissa ja on aktiivisesti mukana vammaisjärjestötoiminnassa.

]]> No publisher Hannu Puupponen Korkeakouluopiskelija Lainsäädäntö Opiskelu Vammaisuus 2011-09-15T10:54:05Z Sivu