Koulun vakuutus ei korvaa mahdollista onnettomuutta, mikäli et käytä suojaimia. Työharjoittelua varten tarvitset turvakengät, mutta niitä ei valmisteta kokoasi. Et saa työharjoitteluun myöskään palosuojattua työtakkia, koska sitäkään ei valmisteta oikean kokoisena. Näitä välttämättömiä turvavälineitä et saa edes valmistuttuasi. Et koskaan saa oppilaskunnan haalaria.
Et mahdu autoon muiden kanssa ekskursiolle lähdettäessä, et myöskään pitkän matkan bussiin. Opintolainasi ja -rahasi menevät talvikenkien ja vaatteiden hankkimiseen toiselta paikkakunnalta, kun opiskelupaikkakunnalla ei niitä ole. Yön olet nukkunut lattialla koska sängyn päädyt estävät jalkojen roikkumisen. Päätät hankkia opintolainallasi sopivan sängyn n. 2000 eurolla. Syöt enemmän kuin muut, sillä kulutat enemmän kuin muut. Urheiluvälineet tilaat ulkomailta; hiihtämään tai luistelemaan et ole päässyt sitten 8 ikävuoden. Polkupyörän hankkiminen teetettynä on yli budjettisi. Yksi kenkäpari saa riittää kaikkeen. Muuhun ei ole varaa. Sosiaalitoimesta ei saa lisää rahaa, sillä opintolainan pitäisi riittää elämiseen. Paikallisilta viranomaisilta tulee päätös miesten koon 56 (tai naisten koon 47) kenkien ostositoumukseen: "Suuri jalka ei ole vika, vamma tai sairaus". Sinua kehotetaan menemään kirpputorille ostoksille… Niin, olet vain geneettisesti vähän outo, etkä siis vammainen.
Olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän vapaaehtoispohjalta erikoiskokoisten ihmisten, niin lyhyiden, pitkien, pieni- ja isokenkäisten kanssa 10 vuoden ajan. Jo lukioaikana ihmettelin sitä, mikseivät eri tuotteet, palvelut, yms. voisi olla kaikille sopivia, ja halusin ottaa asiasta selvää. Uteliaisuuden herättivät niin oma pituus kuin lukiokaverin pyörätuoliseikkailut. Ilmiselvä opiskeluala oli teollinen muotoilu, jossa ehkä pääsisin vaikuttamaan kaikille sopivaan ympäristöön.
Suunnittelijana olin, ja edelleenkin olen aika kauhistunut siitä, että suurin osa asioista suunnitellaan ns. P 95 % mukaan, eli tuotteet sopivat keskimäärin 95 %:lle ihmisistä. Tällainen suunnittelu jättää huomioimatta paitsi useat vammaisryhmät myös muuten erilaiset. Kansainväliset taulukot eivät ota huomioon kansallisia erityispiirteitä, kuten suomalaisten keskipituuden muutosta (+ 5 cm /30 vuodessa), ja suurta kokoa yleensä. Miesten keskipituus on 176 cm, mutta nuorten miesten keskipituus on 182 cm, joka on +5 cm. Miten on 30 vuoden kuluttua, kun nytkin yli 50% nuorista miehistä nukkuu liian lyhyissä sängyissä, ja autojen turvallisuus tutkitaan lyhyillä nukeilla?
Valitettavan usein tilaaja määrittelee kenelle tuotteet tehdään, tai jopa kenelle mitoitustaulukot laaditaan. Valmistajat haluavat mitoitustaulukot, jotka sopivat tuotantoon. Markkinatalous siis määrittelee ihmisten ominaisuudet ja heidän tarpeensa, vaikka tilanteen pitäisi olla päinvastainen. Voiko markkinatalous tuottaa palveluita ja tuotteita erityisryhmille? Ja haluaako yhteiskunta tukea sitä? Milloin saamme varoja erikoiskokoisten mittataulukoiden laatimiseen? Euroopassa heitä on yli 38 miljoonaa. Lisäksi "virallisesti" vammaiset. Miten markkinatalous hoitaa toisen jalan amputoidulle pyörätuolissa olevalle sarjoitetut farkut? Teollisuuden mukaan niitä pitäisi tilata noin 500 paria aina yhdessä koossa, jotta se kannattaisi. Kuinka monta käyttäjää niihin löytyy koko maailmassa? Ei niitä tehdä. Sama tilanne on muillakin "väärän kokoisilla".
Tärkeimpiä Design for All- asioita, joihin olen törmännyt, on yhteiskunnan riittämätön tuki ja ymmärrys erityisryhmistä. Eri tahojen pitäisi huomata se, että perinteiset "vammaisryhmät" ja heille tarjottu myötämielisyys eivät riitä tyydyttämään yhteiskunnan esteellisiksi tekemien ryhmien tarpeita. Se, että vammaisten ihmisten elinympäristöä on pyritty parantamaan usein eri projektein, ei ole auttanut "ei vammaisten" toiminta-esteellisten elämää. Lainsäädäntö on liian jäykkää, ja ihmiset eivät osaa asettua toisten asemaan riittävästi.
Eri tavoin esteellisiä ihmisiä on aina. Lisäksi on erityisryhmien erityisryhmiä, kuten vaikkapa 142-senttinen kenkäkokoa 31 käyttävä aikuinen, tai sokea 215 cm pitkä, tai 210 cm pitkä pyörätuolia käyttävä henkilö. Ensimainitun ongelma on lähes vastaava kuin lyhytkasvuisella, mutta erikoiskokoisia turvakenkiä mahdotonta saada, eikä hän saa kokonsa perusteella teetettyä autoon modifikaatioita yhteiskunnan tuella, kuten ei pitkäkään ihminen. Suurella pyörätuolilla on aivan omat ongelmansa, jotka nekin voi ratkaista tahdolla. Erikoiskokoinen ei ole vammainen eikä vammaispalvelulaki koske häntä.
Hyvällä suunnittelulla kaikkien eri ryhmien elinympäristöä voidaan parantaa. Siihen tarvitaan koulutusta ja ymmärrystä. Valitettavasti ymmärryksen puute vaivaa usein viranomaisia. Uusissa julkisten tilojen rakennusmääräyksissä matalimmat kulkukorkeudet ovat vain 195 cm. Se, että tilaa on jopa 220 cm pitkälle (tai pidemmällekin!) henkilölle, ei ole pois muilta. Peilin voi laittaa ylettymään alhaalta ylös, alle 230 cm korkeisiin esteisiin voidaan valita hälytysvärit tai pehmusteet. Kylpyhuone/wc -tilan voi rakentaa tilavaksi, jolloin sinne mahtuu suurempikin ihminen, lapsi tai vammainen avustajan kanssa. Eteiseen voi laittaa vaate- tai varastohuoneen, jonne mahtuvat 40cm pitkät kengät, sähköinen pyörätuoli tai rollaattori. Makuu- ja hotellihuoneiden sekä sairaalan huoneiden ja hissien mitoitus 250cm pitkille sängyille ei vie keneltäkään mitään pois.
Kansanterveyslaitoksella tutkijana toimiva ylilääkäri Markku Heliövaara hämmästeli Etelä-Suomen Sanomissa jo 25.2.2000, miksi yhteiskunnallisesti merkittävä hanke väestön mittaamisesta on unohtunut: "Kun keskipituus nousee muutaman sentin, lisääntyy ääripäässä olevien yli 195 -senttisten määrä moninkertaiseksi. Huippupitkien lisääntymisellä on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia."
Suomessa erikoiskokoisia on n. 15 % väestöstä, eli heitä on jopa 750 000 eri ikäluokissa. Opiskelijoita heistä on hyvin suuri osa, nuoret ovat pidempiä kuin vanhempansa.
KirjoittajastaLiisa Lavi-Eskelinen on teollinen muotoilija ja Pieni- ja Isokenkäiset ry:n jäsen.
]]>Invalidiliiton 1.3.2007 alkanut ESKEH-projekti keskittyy rakennetun ympäristön esteettömyyden arviointiin.
Tavoitteena on luoda
Rakentamisesta yhä suurempi osa kohdistuu olemassa olevien rakennusten peruskorjaamiseen. Väestön ikääntyessä ja vammaisten ihmisten lukumäärän kasvaessa rakennetun ympäristön esteettömyys tulee huomioida entistä paremmin. Peruskorjausta edeltävien kuntokartoitusten yhteydessä tulisi aina tehdä myös esteettömyyskartoitus, ja kartoitusmenetelmien on oltava objektiivisia ja tulosten luotettavia.
Projektia rahoittavat Raha-automaattiyhdistys ja Helsingin kaupungin Helsinki kaikille -projekti.
Keväällä 2008 menetelmää pilotoidaan mm. Kuopiossa ja Kainuussa projektin ulkopuolisten tahojen toimesta. Tiivistä yhteistyötä tehdään myös Stakesin Sosiaali- ja terveydenhuollossa asioinnin esteettömyyden laatuluokitus -hankkeen kanssa.
Lisätietoja projektista:
Anna Ruskovaara
projektipäällikkö, FM
puh. 09 6131 9202 tai 050 414 6404
sähköposti: anna.ruskovaara(at)invalidiliitto.fi