Kuten ehkä tästä alusta käy ilmi, me vietimme paljon aikaa yhdessä. Lähes poikkeuksetta tuo mysteerinen tanssittaja oli seurassani heti hänet siinä huomattuani. On todettava, etten voi olla mitenkään varma, oliko tämä hiljainen temppuilija seurassani silloin, kun en häntä huomannut. Katsokaas, sellaisia mieleen jäävät tyypit ovat. Kun ihailet tai vihaten vertaat heitä aamuiseen ulosteeseesi, et välttämättä ehdi tunteilultasi huomata, ovatko he vierelläsi läsnä yhdessä elettävässä ulkomaailmassa. Tällä tapaa miettien he voivat olla kuin päivittäin katoava sukka, jota etsit vaikka se onkin ollut jalassasi jo viimeiset kymmenen minuuttia. Meistä voisi kai sanoa, että olimme nykyisen koulutusihanteen mukainen tehokas unelmapari: vähän oikeaa ajattelemaan haastavaa puhetta ja paljon yksipuolisesti toistojen kautta opittua. Enimmäkseen minä opin häneltä, vaikka hän seurasikin minua, jopa uniini. Hänen seuratessaan minua, minulle jäi se puhujan rooli.

Menimme monesti paikallisiin juottoloihin, joissa minä kohtalon oikusta viihdyin ehkä paremmin kuin sulavasti tanssiva ystäväni. Noiden paikkojen ovella minä puhuin seuralaisestani. Jostain syystä monissa paikoissa meitä kohtasi meidät itseämme paremmin tunteva meille tuntematon henkilö. Ovella oleva mies tai nainen kertoi, etten pystyisi tulemaan ystävä mukanani tuolle lapsilta kielletylle alueelle. Paikassa oli liikaa portaita ja lapsille vaarallisia lasinsiruja. Kukapa ei tuollaisen ulkoa opetellun runouden edessä puolustaisi selkeästi syytöntä seuralaistaan? Sopersin, ettei pelkistä suvaitseviksi kerrotuista, mutta ihmistä yhteen tai useampaan ulkoistettuun malliin pakottavista puheista tai kirjoista voi toista tietää. Olemmehan kaikki seikkailumme arvoituksia, erilaisia arvoituksia. Olemme taiteilijoita, joita moni toisen jo elettyä elämänmallia elävä ei valmiiksi suunnitellusta maailmastaan tavoita. Löydämme toisen erilaisen olemistavan juuri silloin kun haluamme hänen huomioivan oman ainutlaatuisuutemme. Jos vain aidosti myönnämme erilaisuutta olevan, näemme sitä muuallakin kuin kauniissa sanoissa. Tämä on jatkuvasti ihmisissä ja heidän aidossa erilaisuudessaan näyttäytyvää vapauden dialogia. Sen on avointa arkipäivää, jota ei kaikissa "sisäänpääsykeskusteluja" käyvissä ihmispäissä suostuta näkemään. Ei ainakaan tämän baarin ovella. Näistä keskusteluyrityksistäni huolimatta, tai ehkä niistä johtuen löysimme itsemme pettymyksellä ruoskittuina kadulta.

Tuona yönä olimme lähes tukehdutettuja, pois potkittuja, toisiaan kunnioittamaan kiirehtävien ihmisten tieltä. Kun katsoin sinuun, kun kosketin sinua, olit kylmä ja kankea kuin paikallaan puhaltava syystuuli. Enkä minä saanut omin voimin sinua enää liikuteltua. Päiväsi meidän keskellämme loppuivat tämän illan ja aikaisempien reissujemme seurauksena. Tämän hieman surullisen hetken lisäksi ystäväni, minä muistan myös monet suuret hetkemme. Muistan tyylimme. Muistan monet yllättävät lentomme. Muistan ulkomaanseikkailumme, jolloin ollessamme aidosti itsenämme saimme olla vapaita taiteilijoita. Muistan punk-keikkamme. Muistan vapaudessaan miellyttävät mietosavukkeelle ja uteliaisuudelle tuoksuvat ihmiset. Joskus ollessani ihminen, ja vain ihminen, ihmisten joukossa jotkut jopa halusivat meidät esiintymään. Sinä liikuit, minä puhuin.

Nyt on sateinen aamuyö. Minä taisin olla Antin jälkeen viimeinen muistopuhuja. Enää meitä odottavat täytekakut ja kuva ennen liikkuneesta vähemmän liikuttavasta esineestä kynttilöineen. Ja muistomalja, onhan aamuyö.

"Pojat, laskekaa veteen nopeasti, mutta kunnioittaen, me emme halua virkavaltaa sillalle!"
"Hei Antti.. pidätkö uudesta pyörätuolistani?"

Onko kuitenkin niin, että tekninen ratkaisu, joka tekee jonon vaikeammin hahmotettavaksi, on houkuttelemassa etuiluun? Jos väki perinteisesti seisoisi virkailijoiden edessä jonoissa, ei tulisi ehkä tungetuksi kaikkien muiden eteen? Voisiko jonossa etuilu olla jollain perusteella moraalisesti hyväksyttävissä? Onko tällaisen kysymyksen pohtiminen turhaa ja tehotonta?

Kansainvälisesti tunnettu terveydenhuollon asiantuntija David Seedhouse suosittelee eettistä harkintaa yhtälailla hallinnollisten päätösten kuin television katselun ja lehtien lukemisen yhteyteen. Arvojen tiedostaminen sekä eettinen pohdiskelu voivat kehittää herkkyyttä ja varmuutta.⁽¹⁾ 

Amerikkalainen vammaistutkija Anita Silvers on myös pohtinut jonottamista. Kun lähipostin virkailijat yleisen käytännön mukaisesti kehottavat häntä tulemaan pyörätuolillaan jonon ohi suoraan palvelutiskille, hän jää odottamaan vuoroaan. Kun muut seisovat, hänen on vaivattomampaa istua pyörätuolissaan ja odottaa. Silversin mukaan erilaisen kohtelun ansaitsevat ne, joilla on vaikeuksia seisoa pitkiä aikoja jonossa. Vammaisuus ei sinällään ole perustelu erilaiselle kohtelulle ⁽²⁾.

Arvojen tiedostaminen ja eettinen harkinta ovat oleellisia myös esteettömyyden edistämisessä. Opetusministeriön määrittelyssä ⁽³⁾ "Esteettömyydellä tarkoitetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ympäristön toteuttamista siten, että jokainen voi ominaisuuksistaan riippumatta toimia yhdenvertaisesti muiden kanssa." Näkyvät rakennetun ympäristön esteet ovat kohtuullisin ponnistuksin todennettavissa ja usein poistettavissakin. Oppilaitosten käytäntöjen ja kulttuurien arvioiminen ja kehittäminen on usein hitaampaa.

Opetusalalla kaikilla henkilöstön jäsenillä on valtaa, jota heidän tulisi käyttää opiskelijan osallistumisen ja oppimisen hyväksi. Arjen käytäntöihin sisältyy kuitenkin eri osanottajia eriarvoistavia asenteita ja toimintatapoja, joita virkamies tai -nainen ei työssään usein itse tiedosta. Vammaiset ihmiset kohtaavat jatkuvasti paljon tietämättömyyttä, ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita⁽⁴⁾. Sosiaalisen ympäristön esteitä eivät kuitenkaan kohtaa vain vammaiset ihmiset ja vähemmistöt.

Erään yliopiston laitoksen viranhakijan näyteluennon arviointiin osallistunut asiantuntija kertoo:
"Luennoitsija käytti esityksessään alan ammattilaisesta ilmaisua, oliko se nyt jätkä tai hemmo, joka selvästi kuvasi professionaalin miespuoliseksi ja jätti luennolla olleet naisopiskelijat ulkopuolisiksi. Meidän tiedekunnassamme puhutaan monissa yhteyksissä, miten tärkeää on saada enemmän myös tyttöjä opiskelemaan ja pohditaan, miten siinä nyt onnistuttaisiin. Esitin, että tämä eriarvoistaminen olisi otettava huomioon luennon arvioinnissa. Muut arvioitsijat eivät kuitenkaan olleet huomanneet koko tapausta ja minun kritiikkiäni kummasteltiin ja asiaa vähäteltiin."

Luennolla tapahtunut eriarvoistaminen oli vastoin yhteistä linjausta, joten kritiikki on syytä ottaa vakavasti. Uskottavuus perustuu tekoihin eikä sanoihin. Vastaavat kysymykset ovat herättäneet keskustelua myös Kanadassa ja USA:ssa yliopistojen inkluusiopyrkimysten yhteydessä. Osa henkilöstöstä on kokenut kritiikin ja seksismisyytökset akateemisen vapauden loukkaamiseksi. On myös väitetty, että muita opettajaan tai opetettaviin sisältöihin liittyviä arvosteluja on kanavoitu rasistisiksi, seksistisiksi tai kulttuurisesti vinoutuneiksi.⁽⁵⁾ Osa henkilöstöstä taas pitää yliopiston traditiota valkoisten miesten valtakuntana ⁽⁶⁾, jossa ovat vallinneet eurooppalaisten ylä- tai keskiluokkaisten, vammattomien kulttuuriset arvot ⁽⁷⁾. Rasismi ja seksismi ovat vääristymiä, jotka tiedostamattomina arjen itsestäänselvyyksinä saatavat tulla uusinnetuiksi.  Yksittäiset tapahtumat saattavat näyttää merkityksettömiltä, mutta muodostavat kokonaisuutena paikallisen marginalisaation mallin_⁽⁸⁾.

Opiskelija, joka oli viivästynyt opiskelussan otti yhteyttä oppimisvaikeuksiin perehtyneeseen ohjaajaan. Opinnot olivat tuntuneet kovin työlästyttäviltä jo pitkähkön aikaa, joten ohjaaja kysyi, miksi opiskelija ei ollut jo aikaisemmin ottanut yhteyttä.

"Kun tulimme opiskelemaan tervetuliaispuheessa sanottiin, että me olimme läpäisseet niin tarkan seulan, ettei kenelläkään voinut olla mitään vaikeuksia selviytyä opinnoistaan. Ei sen jälkeen voinut kertoa ongelmista tuntematta itseään jotenkin väärin perustein valituksi tai porukan petturiksi."

Kuinka tervetuliaispuheen ylentäväksi ja yhteisyyttä vahvistavaksi tarkoitettu viesti saattoi aiheuttaa sivullisuutta ja muodostua opintojen edistämisen esteeksi? "Valintaseulan" arvostus oli tervetuliaispuheessa huomattavan korkealla. Mitä kaikkea seulalla tarkoitetaankin, sen uskotaan pystyvän ennustamaan menestys opiskelun ja elämän ennalta arvaamattomissa käänteissä. On ymmärrettävää, jos itsestäänselväksi kuvaillun ongelmattoman opintouran vastukset koetaan omaksi huonoudeksi. Eettisestä näkökulmasta voidaan ajatella, että puhe aloittaville opiskelijoille jäi välineellistäväksi. Ehkä opiskelijalle ei jatkossakaan tarjoutunut vuorovaikutusta, jossa hän olisi tuntenut itsensä päämääräksi sinänsä Kantin esittämällä tavalla.

Smith (2000) ehdottaa Habermasin (1970) ideaalista puhetilannetta asioiden käsittelemiseni mahdolliseksi lähtökohdaksi. Periaatteisiin kuuluu, että osanottajat ovat yhtäläisiä: jokainen puhuu toisille, pyrkii ymmärtämään ja tekemään itsensä ymmärretyksi sekä kertoo totuuden sellaisena, kuin sen tietää. Suhde on vastavuoroinen. Jokainen on puhuja ja kuulija, ja tunnistaa myös toiset tällä tavoin. Yhteisesti käsitetään jokainen osanottaja subjektiksi ja subjektien keskinäisen läsnäolon symmetrisyys. Kenelläkään ei ole etuoikeuksia dialogisiin rooleihin. Vaikka toinen opettaisi, toinen voi argumentoida ja kysyä⁽⁸⁾.

Ideaalisen puhetilanteen malli ei ole ainoa ratkaisuehdotus. Erilaisista toimintatavoista riippumatta tarvitaan vakavaa sitoutumista kuuntelemiseen ja rohkaisemista sen kertomiseen, mistä ei aina ole helppo puhua. ⁽⁸⁾

Kuinka sitten arvoja tiedostava jonottaja toimii? Jonotusta nopeuttavan numerolipun käyttämiseksi tulisi keskustella asiasta kaikkien muiden jonottajien kanssa. Myös virkailijoille olisi annettava tilaisuus sanoa sanansa. Tämä asianosaisten joukko sitten muodostaisi oikeudenmukaisen ratkaisun.

Lähteet

1. Ryynänen, O-P. & Myllykangas, M. 2000. Terveydenhuollon etiikka: arvot monimutkaisuuden maailmassa. Helsinki: Wsoy.
2. Silvers, A. 2003. On the Possibility and Desirability of Constructing a Neutral Conception of Disability. Theoretical Medicine. 24. 471-487. Kluwer Academic Publishers. Netherlands.
3. Laaksonen, E. 2005. Esteetön opiskelu yliopistoissa. Opetusministeriön julkaisuja 2005:6.
4. Haapala, S. & Urhonen A-M. 2003. Asenteet suomalaisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Esteetön opiskelu kuuluu kaikille. Muistio ja toimenpideohjelma vammaisten aseman parantamiseksi korkeakouluissa. 2003. Kuulonhuoltoliitto ry, Kynnys ry, Näkövammaisten Keskusliitto ry, Suomen Ammattikorkeakoulu-opiskelijayhdistysten Liitto SAMOK ry, Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ry, 4-5. Tulostettu 15.12.2003 http://www.syl.helsinki.fi/asiakirjat/muistiot/muistiot2003/esteettomyysmuistio.pdf
5. Coren, S. 2000. Are Course Evaluations a Threat to Academic Freedom? Teoksessa S. E. Khan & D. Pavlich (edit.) Academic Freedom and the Inclusive University. Vancouver: UBC Press. 104-117.
6. Fleming, M. 2000. The Inclusive University and the Problem of Knowledge. Teoksessa S. E. Khan & D. Pavlich (edit.) Academic Freedom and the Inclusive University. Vancouver: UBC Press. 128-135
7. Bankier, J. 2000. Inclusion and Academy: Debating a Good Idea Freely. Teoksessa S. E. Khan & D. Pavlich (edit.) Academic Freedom and the Inclusive University. Vancouver: UBC Press. 1367-145.
8. Smith, D., E. Regulation or Dialogue. 2000. Teoksessa S. E. Khan & D. Pavlich (edit.) Academic Freedom and the Inclusive University. Vancouver: UBC Press. 150-157.

Kirjoittajasta

Hannu Puupponen toimii suunnittelijana Jyväskylän yliopiston Esteetön yliopisto -hankkeessa ja ESOK-hankkeen koordinaattorina.

Jan Hänninen aloitti tietotekniikan opinnot vuonna 1996. Maisterin paperit hän sai käteensä kesäkuussa. Riviopiskelijasta Hänninen poikkeaa kuitenkin siinä, että hän liikkuu pyörätuolilla, tarvitsee apua muistiinpanojen tekemisessä ja tenttijärjestelyissä sekä usein myös henkilökohtaisen avustajan.
- Varsinkin alkuaikoina liikkumiseni oli rajoitettua. Yliopistolla on kuitenkin koko ajan lisätty esteettömyyttä. Ja vammaisia opiskelijoitakin on nykyisin enemmän, pohtii Hänninen.

Tietotekniikan laitos on suhtautunut myönteisesti erilaiseen opiskelijaansa, ja erityisjärjestelyjä on tehty Hännisen tarpeiden mukaisesti. Ongelmiakin kuitenkin oli.
- Apua piti etsiä monen ihmisen takaa ja tieto oli hajallaan eri puolilla yliopistoa. Olisi hyvä, jos vammaisille opiskelijoille olisi parempi tukiverkosto. Myös oma tukihenkilö olisi hyvä olla olemassa, ehdottaa Hänninen.

Hänninen kuitenkin kiittää yliopistoa ennakkoluulottomuudesta.
- Vaikka aluksi olikin hankaluuksia, on palvelu aina ollut hyvää. Hän on iloinen maisterin papereistaan, sillä ne todistavat selviytymisestä muiden joukossa.
- Tämä on ollut sekä itselleni että laitokselle iso haaste. Onnistuminen palkitsee varmasti kaikki. Hänninen aloitti valmistumisensa jälkeen jatko-opinnot ja työskentelee samalla itsenäisenä yrittäjänä. Hänen tutkimuksensa liittyy neurotieteisiin.
- Tavoitteeni on viiden vuoden kuluttua tohtorinhattu, hän kertoo.

Nykyisin Hänninen asuu Kangasvuoressa tavallisessa vuokrakaksiossa. Opiskeluaikana hän asui Kortepohjassa, jossa pärjäsi hyvin.
- Joskus tosin saattoi olla pientä vääntöä siinä, että sai viikonloppuna hissinkorjaajan paikalle. Minä kun en pysty liikkumaan ilman sitä.
Hännisen mielestä esteettömyys löytyy ennen kaikkea ihmisen pään sisältä.
- Esteettömyys riippuu siitä, miten valmis ihminen on vastaanottamaan siihen liittyvät asiat ja toimenpiteet ja miten hän ottaa vammaiset ihmiset huomioon.

Erilaiset opiskelijat ovat voimavara

Jan Hänninen osallistui muun muassa lehtori Vesa Lappalaisen kursseille.
- Esimerkiksi ohjelmointikurssilla, jolle osallistuu noin 150 opiskelijaa, Jan istui eturivissä. Opettajalle oli mukavaa, kun Jan on niin välitön ja näyttää tunteensa. Näkee heti, milloin joku asia menee perille. Muista ei koskaan tiedä, kuuntelevatko he edes, Lappalainen naurahtaa.

Tehtäviä palautettaessa Hännisellä oli mukana avustaja, joka ymmärsi Janin puhetta paremmin.
- Avustajan käyttö sujui ihan hyvin, kun siihen tottui. Joskus oli hankaluuksia, kun avustajalle tietotekniikan käsitteet eivät olleet tuttuja. Käytimme kuitenkin paljon sähköpostia apuna, ja sen käyttö Janilta sujuu kuin keneltä tahansa opiskelijalta.

Lappalainen on opettanut myös näkövammaisia.
- Joskus luennolla on ollut opaskoirakin, joka kuunteli opetusta hiiren hiljaa. Erilaiset opiskelijat ovat Lappalaisen mielestä voimavara.
- Heitä ei pitäisi missään tapauksessa väheksyä, hän korostaa.

Hännisen tutorina toimi vuonna 1996 Eeva-Kaisa Rouhiainen. Hänen mielestään tärkeintä erilaisen opiskelijan ohjaamisessa on ennalta varautuminen.
- Janin tulosta ryhmääni tiesin ajoissa ja osasin suunnitella ohjelman sen mukaisesti - esimerkiksi varata huoneen, jonne ei tarvinnut mennä portaita pitkin. Muuten ryhmäläisiä on kohdeltava samalla tavoin. Ketään ei pidä hyysiä, Rouhiainen korostaa.

Olen Julia-Maarie Vahtivaara, 28-vuotias, pyörätuolia liikkumiseen käyttävä nainen Turusta. Valmistuin 2002 sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksiköstä. Sen jälkeen olen opiskellut päihdetyöntekijäksi ja valmistuin tämän vuoden alussa. Tällä hetkellä en ole työssä. Olen toki hakenut työtä aktiivisesti valmistumisieni jälkeen ympäri Suomen, mutta vielä ei ole onnistanut.

Olen saanut opiskella "terveiden" parissa ja minut on otettu joka paikassa hyvin vastaan. Positiivista uteliaisuutta kohtaa toki aina sekä myös ajattelemattomuudesta kumpuavia sanoja, tekoja ym., mutta olen luonteeltani ihminen, joka kertoo mielellään itsestään, elämästään yms.

Opiskeluaikana sopivan opiskelupaikan löytäminen ja opiskelijaksi pääseminen ei aina ole ollut aivan yksinkertaista. Siinä syy, miksi päädyin Pieksämäelle sosionomiopiskelijaksi. Koulussa oli muun muassa hissien ansiosta suhteellisen helppo liikkua, mutta portaita ja muita hankalia paikkoja toki löytyi. Vaikka minulla oli henkilökohtainen avustaja, usein tarvittiin avuksi vielä opiskelukavereiden lisävoimaa, jotta kulkeminen eri paikkoihin onnistui. Tällainen haaste olivat esimerkiksi auditorion portaat.

Aiheuttihan liikuntarajoitteeni ja erilaisuuteni harmaita hiuksia muun muassa harjoittelupaikkoja ym. haettaessa. Piti tietysti ottaa huomioon, että paikassa pääsee liikkumaan, mutta myös se, että henkilökunta oli myöntyväinen ottamaan minut harjoittelijaksi. Asennoituminen ei nimittäin aina ollut itsestään selvyys, eikä ole ollut nyttemmin työtä hakiessanikaan. Ne ovat toki asioita, joihin minun tuli ja tulee suhtautua tietyllä ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Tärkeintähän opiskelijana oli saada kaikki opiskeluun liittyvä suoritettua ja se onneksi onnistui kohdallani vaikeuksista huolimatta.

Minusta kohdallani on ollut pelkästään hyvä asia, että olen saanut opiskella ja toimia "terveiden" parissa. Olen kokenut sen isona asiana ja ehdottomasti myös yhdenvertaisuutta lisäävänä asiana. Ihmiselle on tärkeää, että hän voi kokea olevansa yhteisön jäsen. Näin on tapahtunut kohdallani, ja ihmisiltä saamani vastaanoton sekä palautteen mukaan, he ovat kokeneet minut ja läsnäoloni positiivisesti monellakin tasolla.

Parasta, tai ainakin yksi tapa edistää yhdenvertaisuutta tässä yhteiskunnassa, olisi pyrkimys mahdollisimman normaaliin elämään, mitä se sitten kenelläkin on. Meitä erilaisia ihmisiä olisi pyrittävä tietoisesti integroimaan "terveiden" piiriin, normaaliin yhteiskuntaan, eikä niinkään erottamaan siitä omaksi ihmisryhmäkseen erityispalveluineen. Tässä, kuten kaikessa toiminnassa, tulee kuitenkin tietysti ensisijaisesti ottaa huomioon yksilö. Hänen tahtonsa, edellytyksensä ja muut mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät.

Jos tahtoa ja edellytyksiä on, jonkin yksilöllisen erityisominaisuuden ei tulisi mielestäni antaa vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun tai muuhun toimintaan "terveiden" parissa tai yleisemmin elämässä ja yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuutta edistettäessä tulisi pitää mielessä, että kaikkia palveluita ja toimintaa tulisi kehittää siten, että palvelut olisivat tasapuolisesti kaikkien ihmisten saatavana ilman tarvetta erityispalveluille. Tämä voi olla idealismia, mutta tähän tulisi pyrkiä.

Esteettömyyttä ei tavoiteta korjaamalla yksi asia yhden ihmisen tekemänä. Esteettömyys on päämäärä, johon tulee pyrkiä, mutta jota ei varmasti koskaan kokonaisuudessaan saavuteta. Mielestäni parhaiten eteenpäin päästään tekemällä pieniäkin asioita yhdessä. Esteettömyys on ennen kaikkea tahdon asia. Kerron esimerkin:

Opiskelessani Pieksämäellä minulla oli menossa päihde- ja mielenterveys-jakso. Minulle piti sitten jälleen löytää harjoittelupaikka. Opettaja sanoi, että Tyynelän kuntoutus- ja koulutuskeskus olisi hyvä paikka. Niinpä soitimme sinne. Kun ilmoitimme rajoitteestani ja kysyimme liikkumismahdollisuuksista johtaja ilmoitti, että portaita oli ulkona, mutta että asiakkaat kyllä varmasti mielellään nikkaroivat luiskan, jotta pääsen sisään ja, että muuten olisin harjoittelijana tervetullut. Kun harjoitteluni alkoi, takaovelle oli ilmestynyt vankkarakenteinen luiska ja auttajia riitti aina, kun tarvittiin. Harjoitteluaikani oli muutenkin opiskeluaikani antoisin.

Tämä oli yksi esimerkki tahdon ja yhdessä tekemisen merkityksestä esteettömyydessäkin. Ja koska tosiasia on, että päihderiippuvuus on usein myös invalidisoiva sairaus, luiskasta hyötyvät tulevaisuudessa myös useat asiakkaat ja sitä kautta Tyyneläkin.

Esteettömyyteen ja erilaisuuteen suhtautuminen on pitkälti asenteesta kiinni, mutta siihen vaikuttavat monet muutkin asiat, kuten kokemukset ja faktatieto. Asenneilmaston muokkaus on myös haaste tulevaisuudessa. Jokainen ihminen voi omalla tavallaan vaikuttaa asioiden eteenpäin menemiseen ja muuttumiseen yhä myönteisempään suuntaan. Esimerkiksi kertomalla havaitsemistaan "epäkohdista", jakamalla tietoa ja kokemuksiaan avoimesti ja rakentavassa hengessä voi vaikuttaa, unohtamatta tietenkään ponnekasta yhteistyötä muiden kanssa.

Suuri haaste esteettömyydessä on mielestäni asenteiden muuttamisen lisäksi liikkumisen helpottaminen. Esteettömyys alkaa yleisistä rakennuksista ja tiloista, joihin jokaisella kansalaisella pitäisi olla vaivaton pääsy. Oudointa on mielestäni, että juuri rakennetuissa tiloissa, joissa esteettömyys on "huomioitu", on pahoja puutteita. Tämä johtuu osin siitä ettei liikuntarajoitteisia käytetä hyödyksi asiantuntijoina suunniteltaessa tai rakennettaessa mahdollisimman liikkujaystävällisiä ympäristöjä. Liikkujaystävällisiä ovat ympäristöt, jotka soveltuvat kaikille, myös ihmisille, joilla ei ole liikunnassaan tai toiminnassaan mitään rajoitetta. Yhteistyön lisääminen myös tällä rintamalla on yksi tulevaisuuden haasteista.

Sami Virtanen toimii suunnittelijana Kuulonhuoltoliitossa Helsingissä. Yksi monista työn alla olevista hankkeista käsittelee esteetöntä opiskeluympäristöä. Jyväskyläläislähtöisen miehen intohimo koulutukseen ja oppimiseen liittyviin kysymyksiin tarttui mukaan kotikaupungista.
- Jyväskylässä koulukaupunkiajatus on vahvasti läsnä. Koulutus nähdään tärkeänä asiana ja siitä kumpuaa omakin kiinnostukseni koulutusolojen parantamiseen, Virtanen toteaa.

Virtanen on itse opiskellut Jyväskylän ammattikorkeakoulussa talouden ja hallinnon koulutusohjelmassa 1990-luvun loppupuoliskon. Omat opiskelut sujuivat esteettömyysnäkökulmasta vaihtelevissa merkeissä. Virtanen kertoo, että äänen kantavuus ja äänenlaatu ovat huonoja isoissa auditorioissa, joita tietysti suurien ryhmäkokojen aikana tarvitaan.
- Monet luennoitsijat eivät käyttäneet mikrofonia ja kuuleminen oli sitäkin vaikeampaa, Virtanen pohtii.

Ammattikorkeakouluopinnoissa kielet ovat tärkeitä ja kieltenopettajien rooli korostuu.
- Toiset opettajat antoivat oppimiselle vaihtoehtoisia menetelmiä ja tapoja, mutta kaikkien kanssa ei ollut yhtä helppoa, Virtanen kertoo.

Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa huonokuuloisuus on aika- ja tilannekohtaista.
- Joissain keskusteluissa pysyy kärryillä, joissain ei. Harvoin tulee edes ajateltua, miten suuri merkitys epävirallisella kanssakäymisellä opiskelijaelämässä on. Kahvilat ja ruokapaikat ovat tärkeitä paikkoja sosiaaliselle kanssakäymiselle, mutta ne ovat usein myös kovin meluisia. Niissä keskustelun kulkua joutuu usein tarkistamaan, Virtanen selvittää.

Saavutettavia viestejä huonokuuloisillekin

Esteetön opiskeluympäristö -hanke päättyi vuoden 2005 lopussa, mutta töitä riittää tekevälle. Virtanen ahertaa Design for All -verkostossa, jota Suomessa koordinoi STAKES. Hän on myös jäsenenä Helsingin yliopiston esteettömyystyöryhmässä.
- Pyrin mahdollisimman laajasti seuraamaan esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyviä asioita ja yritän, käytettävissä olevan ajan puitteissa, seurata myös kansainvälisiä keskusteluja ja tapahtumia, Virtanen kertoo.

Myös viestinnän saavutettavuus on iso kysymys huonokuuloisten yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Suomenkielisten tv-ohjelmien tekstittäminen on tärkeää. Yleisradiossa tekstitetään joitain televisio-ohjelmia, mutta laajempaan toimintaan pyritään.
- Kampanjoimme suomenkielisten ohjelmien tekstittämisen lisäämiseksi koska harva tulee ajatelleeksi, kuinka laajaa yleisöä tekstitys palvelee. Ihmiset ikääntyvät ja monen kuulo huononee. Lisäksi tekstityksestä on apua maahanmuuttajien kielen oppimisessa ja jopa lasten lukemaan oppiminen tehostuu, kun kuullun apuna on teksti. Myös pienten lasten vanhemmat tietävät, miten mukava olisi joskus seurata suosikkiohjelmaa teksteistä, kun äänet täytyy sulkea lapsen unirauhan säilyttämiseksi, Virtanen huomauttaa.

Jos Virtasen päivä ei vielä täyty näistä hommista, niin uusi esteettömästä opiskelusta tietoa levittävä Esto-hanke sen viimeistään täyttää.
- Toimin Kynnys ry:n nuorisosihteeri Anna-Maria Urhosen kanssa koordinaattorina vasta alkaneessa Esto-hankkeessa. Suunnittelemme sisältöä seminaareihin ja liikutamme hanketta eteenpäin, Virtanen kertoo.

Asenteissa vielä viilaamisen varaa

Suurimmat haasteet esteettömyyden edistämiselle ovat Virtasen mukaan asenteissa.
- Jotenkin keskustelu aina vaan palaa asenneilmapiiriin. Yhdenvertaisuuslaki on tullut voimaan ja se voi antaa tukea ajattelutapaan, mutta arjen käytännöt ovat ihan eri asia. Laissa puhutaan, että oppilaitosten täytyy ryhtyä kohtuullisiin toimiin esteettömän opiskelun turvaamiseksi. Nyt yksi suuri kysymys on, mitä nämä kohtuulliset toimet ovat. Varsinainen keskustelu tästä asiasta on juuri aloitettu, sanoo Virtanen.

Virtasen mielestä yksi esteettömyyden haasteista on myös sen suppea määritelmä ihmisten ajattelussa. Esteettömyys korkeakouluympäristössä voi tarkoittaa esimerkiksi opintoasioiden, tilakysymysten, viestinnän sekä henkilöstökoulutuksen mieltämistä esteettömyystyöksi.
- Moni kuvittelee vieläkin, että esteettömyys liittyy pelkästään fyysiseen ympäristöön. Vaikka fyysinen ympäristö onkin tärkeä asia, pitäisi ihmisten tietoa lisätä siitä, missä muissa ympäristöissä esteisiin törmää. On lähdettävä siitä, miten esteettömyys tulkitaan strategisella tasolla ja miten se korkeakouluissa toimii toisaalta henkilöstön ja toisaalta opiskelijan näkökulmasta, Virtanen pohtii.

Suurimmat tähänastiset edistysaskeleet esteettömyystyössä liittyvät suomalaisen koulutuspolitiikan ratkaisuihin. Yhteistyöllä vammais- ja opiskelijajärjestöt ovat lähteneet viemään esteettömyysajattelua eteenpäin ja Suomen koulutuspolitiikasta vastaava ylin taho, opetusministeriö, on sitoutunut toimimaan esteettömyyden edistämiseksi.
- Olemme saaneet työllämme opetusministeriön ymmärtämään ja tiedostamaan, että asialla on suurempi merkitys ja laajuus, kuin mitä aikaisemmin on kuviteltu olevan. Kun hallinnon taso on saatu ymmärtämään asia ylhäältä päin ja toisaalta opiskelija- ja vammaisjärjestöt toimivat ketjun alapäässä, voidaan yrittää vaikuttaa esimerkiksi opetuksen järjestelyjen tasoon, Virtanen toteaa.

Sami Virtasen linkkivihjeet

• www.esteetonopiskelu.fi Huonokuuloisten esteettömän opiskelun tueksi rakennetut sivut.
• Huonokuuloinen opiskelija peruskoulun jälkeisissä opinnoissa -opas tarjoaa neuvoja ja käytännön vinkkejä opiskelun helpottamiseksi, opiskeluympäristön parantamiseksi ja esteetömyyden toteuttamiseksi. Oppaasta hyötyvät niin huonokuuloiset opiskelijat kuin heidän opettajansakin.
• Huonokuuloinen korkeakouluopiskelija - käytänteitä ja kokemuksia Esa Kalelan, Heidi Koiviston, Anneli Köysteen ja Sami Virtasen tutkimus selvittää huonokuuloisten nuorten integroitumista opiskeluympäristöön. Tutkimusraportti (pdf-tiedosto 804 kt).
• ESKU - Esteetön kuunteluympäristö -projekti
• TUPU - Tulkkipalvelujen kehittämisprojekti
• Moottorikorvat, Kuulonhuoltoliiton nuorisotoiminnan sivut